Muistelut > Muut > Paulin Heikki-veljen muistokirjoitus

Heikin elämäntarina

(Kuvitellen kirjoittanut Paulin veljessarjan vanhin, Martti, muistokirjoitukseksi Heikin hautajaisiin vuonna 1975)

Valokuvia Heikistä

Vuosi 1912

Synnyin Muolaan kunnan Pölläkkälän kylässä, Vuoksen varrella, luovutetussa Karjalassa kesäkuun 23. päivänä 1912. Oikeastaan olen Henrik kasteen kautta, mutta etunimeni sai jo alun perin nykyisen suomalaisen muotonsa. Antrean kunnan Koljolasta oleva äitini oli syntyessäni melkein 22-vuotias. Isä, joka oli lähtöisin Maaningan kunnan Tuovilanlahdesta, lähes 31-vuotias.

Olin ikäjärjestyksessä toinen perheen lapsista. Mitään en muista näistä alkuvaiheista enkä syntymäkylässäni tullut myöhemmin käyneeksi. Toisissa ympäristöissä sitä vastoin tuli mahtava Vuoksen virta, sahatukit, sahanpurut ja lentelevät sarvijaakot hyvin tutuiksi. Olinhan sattunut jo syntymäänkin puuperheeseen puupaikkakunnalla.

Vuosi 1922

Tänä vuonna täytin 10 vuotta. Asuinpaikkamme on Koljola. On tapahtunut jo paljon. Iästäni melkein puolet on ollut sota-aikaa. Ilmankos kuulin äitini lauleskelevan: "En lepovuonna syntynyt, vaan oli sota ankara silloin. Sen pauhussa vietin ma vuosia" jne. Toinenkin hänen lauluistaan oli vähän mollisävyinen: "Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu, Saimaan rannalla ruikuttaa. Ei ole ruuhta rannalla, joka minun kultani kannattaa." Meitä lapsia oli jo neljä, vaikka äiti on vasta 32-vuotias. Koetin niin usein kuin vain mahdollista livahtaa onkimatkalle. Huotra-niminen järvi oli suosiossa tahi vesien sulina ollessa uimareissulle, jolloin Kaijärvi oli ihanteellinen paikka. Heikki Asikainen ja Hakalan pojat Veikko ja Aarne olivat tavallisesti kavereina.

Tänä syksynä aloitin kansakoulun. Opettajatar Lydia Kärkkäinen oli kannellut äidille, että "Heikki ei laula". Muuten meni mukavasti syyslukukausi eikä enempää ollutkaan, sillä v. 1923 alussa olimme jo muuttaneet Viipuriin, osoite Ojakatu 7. Jatkoin koululaisen uraani Kelkkalan kansakoululla opettaja jalmari Pasasen johdolla. Meillä molemmilla taisi olla tuttavuudesta monenlaisia kokemuksia. Parhaat aineeni olivat uskonoppi ja historia, usein kympillä palkittuja. Huonommassa päässä taas oli laskento ja mittausoppi, jotka todistuksessa usein mitattiin seitikolla. Voimistelu vähän paremmin. Urheilusta en ollut innostunut. Sitä oli matkan varrella aina pakollisena se verran kuin minä tarvitsin. Muuten olin iltauninen. Torkuin usein kotona kädet painettuina kainalokuoppiini kuin kylmää tuntien. Olikohan se huonoa verenkiertoa?

Vuosi 1942

Täytin 30 vuotta keskellä suursodan pauhuja. Jo lyhyessä, ankarassa talvisodassa olin ollut mukana, vieläpä jälleen Vuoksen varrella, nimittäin Taipaleenjoella. Täällä oli myös runoilija Yrjö Jylhä, jonka runot sittemmin, mm. Kirvesmäki, tuntuivat minustakin kuin omalla verellä kirjoitetuilta. Tämä nykyinen kahina, kesäkuussa 1941 alkanut ns. jatkosota, on heittänyt minut keskelle itä-Karjalaa, lähelle Karhumäen kauppalaa olevalle Kriville. Nykyisin pääasiassa asemasotaa, siis liikuntaa vähän. On siis aikaa pitää yhteyttä kotiväkeen ja muistella rauhan aikoja. Sen tekeekin mielellään. Onneksi Lean ja lasten asiat ovat hyvin. He ovat turvassa rauhallisessa Koljolassa. Lisäksi työnantajani, Maalaiskuntien liitto, maksaa heille minun palkkani, vaikka olen täällä.

Otetaanpas alusta: vuonna 1936 olin muuttanut poikamiehenä Viipurista Raumalle, työpaikan takia. Täällä olin mennyt naimisiin Lea Krüllin kanssa. Sitten yritin omaa liikehommaa, pientä kirjansitomoa uudessa paikassa jälleen, nimittäin Ensossa. Sain kokemukseni siinä suhteessa: pienessä mittakaavassa ei kannata. Pieni perheemme muutti jälleen uusiin oloihin ja uudelle pohjalle: ensin Helsingin Pakilaan, sitten Marjaniemeen Strömssintie 14:een, jolloin talvisota jo olikin ovella. Talvisodan päätyttyä maaliskuussa 1940 Karjalan luovutukseen alkoi siirtoväkeä saapua tynkä-Suomeen. Monien vaiheiden jälkeen tuli kotiväkenikin ja onnistui äidin perintävaroja käyttäen ostamaan pikku talon Kumpulasta, Limingantie 84:stä. Entisten vuokralaisten vähitellen muutettua poi sain minäkin perheelleni vuokra-asunnon samasta talosta, missä nyt asuvat.

Olen tässä nykyisessä hommassani kahdesti haavoittunut. Toinen oli lievä tapaus, mutta toinen oli vamma päähän, josta tapauksesta oli jo tieto perheellenikin annettu. Paranin. Mutta sota taitaa jarkua vielä vuosikausia. Jos ihminen ei täällä muutu, niin sitten ei missään.

Vuosi 1952

Nyt on yli 7 vuotta kulunut sodan päättymisestä. Minulta se päättyi vielä myöhemmin kuin useimmilta, sillä venäläisten läpimurtohyökkäyksen alettua kesäkuussa 1944 myös meidän porukkamme oli kuljetettu junakuljetuksina kiireesti itä-Karjalasta Karjalan kannakselle aukkoja tukkimaan. Eipä tullut tukittua. Päinvastoin, linjat murtuivat. Minä jouduin sotavankeuteen parillekin leirille johonkin Waldain-Moskovan välille. Vapauduin vasta 10 kuukauden päästä. Kun minut oli mm. lehtitiedoissa luetteloitu Johannes-nimellä, joutui perhe olemaan pitkään epätietoisuudessa. Tulin Kumpulaan fyysisesti hyvin heikossa kunnossa. Kohtelua en suuresti ihmetellyt enkä moittinut, kotona. Kuitenkin erään naispuolisen, leirin päällystöön kuuluneen virkailijan käytös ei ollut asiallista.

Tämän vuoden maaliskuussa kuoli isämme 70 vuoden vanhana. Kuljetus kipujen takia Marian sairaalaan, missä tilanpuutettakin. Hän kuoli melkein kohta. Ehdin kuitenkin vielä tavata, jolloin hän sanoi lääkärien löytäneen "sen seitsemän vaivaa". Ehdotin äidille, ettei hän myöntäisi sairaalan pyytämää lupaa ruumiinavaukseen, koska muitakaan hoitotoimenpiteitä ei tuntunut vielä olleen. Sodanjälkeinen aika oli sellaista.

Tänä kesänä oli Helsingissä paljon kansainvälisyyttä, olivat olympiakisat. Urheilu on minua, ainakin kilpaurheilu, kovin vähän kiinnostanut, paitsi mitä joskus Paulin ja Kaukon ym. kanssa vähän kuulaa työnneltiin Kumpulan pihalla.

Vuosi 1962

Tänä vuonna täytin 50 vuotta. Emme asu enää Kumpulassa. Vuonna 1956 muutimme osoitteeseen Hiihtomäentie 16, mistä sain ostettua ns. rintamamiesosakkeen. Uusi talo ja hyvät kulkuyhteydet Maalaiskuntien liittoon Albertinkadulle. Lean terveys vain taitaa olla huonommin. Asiasta ei selvitä ilman leikkausta. - Ainakin maha minulla on hyvä. Se sulattaa vaikka rautanauloja.

Pari vuotta sitten tein tempauksen, että ilmoitin seurakunnalle eroavani kirkosta. Kristinuskoa ja kirkkoa en ole koskaan halunnut pitää samana asiana. Olen useinkin muistanut kaunista virttä ja kaunista säveltä, jota aikoinaan veisattiin isän hautajaisissa. Se on numero 125: "Rauhan saivat pyhät Herran, / jotka kerran / taistelivat päällä maan./ Kun me heitä muistelemme, / kaipailemme / sinne taivaan kunniaan."

Tätä ei ainakaan äiti hyväksyisi, jos tietäsi, nimittäin siitä eroamisesta. Hän on jo omat vaivansa nähnyt ja surunsa surrut. Vaikka ei kukaan muu minun töitäni pyrkisi siinä määrin selittämään parhain päin kaikissa tilanteissa. Sen olen huomannut.

Irja, nuorin lapsemme, täyttää tänä vuonna vasta kuusi vuotta.

Vuosi 1972

Tänä vuonna pidetään 60-vuotispäiväni Lammin kunnan Nerosjärven rannalla olevassa uudessa kesämökissämme. Taitaa mennä siihen, että siellä tosiaan juhlitaan. Tosin vain omaisten kesken. Äiti jää kotiinsa Kumpulaan terveytensä takia. Venelaiturin vieressä on siellä hyvä uimapaikka. Olemme kumpikin Lean kanssa tulossa vanhoiksi, koska siellä niin hyvin viihdymme. Enemmänkin meillä on suunnitelmia Lammin kunnan suhteen. Suunnittelemme omakotitalon ostoa Lammilta ja muuttoa sinne, kunhan eläkeaikamme tulevat. Minulla se aika alkaa kolmen vuoden kuluttua. Jotain epäilevää tulee kuitenkin joskus mieleen, lähinnä meidän molempien terveydentilan pohjalta.

Vuosi 1975

Tämä vuosi alkoi huonoissa merkeissä. Ja koko viime vuosi 1974 kului samalla tavalla. Lea, samoin kuin äitimme, Kumpulan mummo, olivat molemmat koko vuoden mitä vakavimmin sairaina. Koko vuosi kului milloin minkin potilaan asioita ajatellessa. Maria ja Meilahti olivat valttia vuonna 1974. Ensin lähti nuorempi, syksyllä. Itse luulin oman yleiskuntoni takia meneväni pian perästä. Ei kuitenkaan. Kumpulan mummo jaksoi vahvan elimistönsä ansiosta kitua tämän vuoden tammikuuhun asti. Hautauksilla oli väliaikaa vain noin neljä kuukautta. Tällainen ohjelma rasittaa henkisesti masennukseen asti.

Lienee aika paljastaa, että minunkin ruumiillinen kuntoni alkoi lakkoilla muutama vuosi sitten. Siitä on jo monta vuotta kun lääkäri sanoi, että sydämeni on "laiska". Mitä hän sillä mahtoi tarkoittaakaan?

Valitin viime vuosina toiselle lääkärille polveni lakkoilemista. Hän arveli leikkauksen parantavan, mutta piti todennäköisenä, että polvi jäisi jäykäksi. Päätin, että ennemmin kaulan kohdalta poikki kuin polvi jäykäksi. Kokeilin aika runsaita annoksia kalanmaksaöljyä nivelen rasvaamiseksi. Näytti parantavan polven. Menin joskus Sahaajankadulle, joskus Mekaanikonkadulle liikenteen ollessa hiljaista, ottamaan milloin sadan milloin kahdensadan metrin juoksupyrähdyksiä. Siinä saivat osansa sekä laiska sydän että lakkoileva polvi. Alkoi näyttää paremmalta: kumpikin näytti kestävän kovan, lyhytaikaisen rasituksen. Uimisen olen jättänyt. Samoin äskettäin oluen. Paperosseja hiukan poltan.

Sitten tulivat huimaukset, jopa pyörtymiset. Säikähdytin sairaan Lean kerran pahanpäiväisesti kesämökillä ollessamme. Ja vielä toisenkin kerran Lean seurassa ja kerran ollessani tyttöjen kanssa lähteeltä vettä noutamassa. Kaupungissa olivat Helsinginkatu ja Aleksis Kivenkatu sekä Herttoniemen liikenneympyrä näitä ikäviä tapahtumapaikkoja. Viimemainittu pahin: lääkärin kirjoittama taudin määrittely oli Cholecystolithiasis. Seurauksena kallonmurtuma /Fract. Cranti, commotio cerebri. Hoito Qvies./ Tapahtui 6.3.75. Sairaslomaa 15.4.75 asti.

Syitä ei kai lopullisesti selvitetty. Sitä vastoin sappivaivat ja -kivet samoina aikoina veivät minut Tilkan sairaalaan sappileikkaukseen.

Shakkipeli tutussa seurassa on ainoa muuttumaton harrastukseni. Aikaisemmin kävin Karjalan kerholla pelaamassa. Tämä kiinnostus on 40 vuoden takaa.

Tänään 12.9.75 klo 13 jälkeen olin Porolahden kirjastossa lainausmatkalla. Hain mm. Bobby Fischerin shakkioppikirjan. Kirjoittaja on todellinen shakinpelaaja. Pian olen kirjan kanssa kotona.

Mutta tuossa on taas Herttoniemen liikenneympyrä…

[Lisäys: Heikki menehtyi sydänkohtaukseen 12.9.1975 Herttoniemen liikenneympyrässä]