Muistelut > Margareta > Kouluaine 1935

Elämäkertani

(Margaretan kouluaine tyttökoulun viimeisellä luokalla vuonna 1935)

Oli lauha tammikuinen ilta vuonna 1918. Helsingissä oli hyvin rauhatonta. Sataa tihuutteli hiljaisesti. Silloin iltamyöhällä minä synnyin yhtenä monista tähän kylmään ja pahaan maailmaan, joka saattaa toiselle olla kova ja säälimätön mutta toiselle mukava ja hyvä. Oli 22. päivä. Äiti ja isä hoivailivat minut hellästi vuoteeseen, ja pikku "käärö" nukkui rauhaisaa untaan, vaikka ympärillä oli levotonta. Saimme usein olla peloissamme, kun kansalaissotaa käytiin. Kerrankin äiti pelkäsi, että kuulia lentää sisään. Silloin hän otti minut käsivarrelleen ja meni kellariin, jossa jo oli muitakin ihmisiä.

Noin vuoden ikäisenä rupesin ottamaan ensi askeleitani. Ensin kuljin pitkin seiniä ja tuoleja ja vedin vaikka pöytäliinoista, jos en muualta saanut kiinni. Kun sain lehtiä ja kirjoja kuvia katsellakseni, revin niistä lehdet ja kannet niin hyvin kuin vain osasin. Puolentoista vuoden ikäisenä saatoin jo ilmoittaa tarpeeni muutenkin kuin itkulla. Ensimmäisiä sanojani ei äitini muista, mutta varmaankin ne ovat joitakin läheisestä piiristäni. Kun näin kärpäsen, osoitin sitä sormellani ja sanoin: "Vöyvöy." Niinpä luulin kahvileivässä olevia rusinoita samoiksi "vöyvöiksi" ja nypin ne kaikki pois.

Kun olin vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen, syntyi minulle veli. Minä olin silloin mummon luona maalla. Hän piti minua kovin hyvänä. Hän syötti minulle voita ja kermaa, että minusta vain olisi tullut oikein lihava ja pyöreäposkinen. Alkoi tulla jo kylmiä ilmoja, ja mummo puhui minulle, että pitäisi olla kintaat, että minä voisin mennä ulos. Minä sitten toivoin, että isä toisi ne tullessaan minua hakemaan. Kun isä tuli mukanaan uudet kauniit kintaat, minä huudahdin iloisena: "Toihan isä kintaat!" Kun tulin kotiin, oli siellä siis myös pikkuveljeni vuoteessaan. Kun hän itki, niin minä oikein pelkäsin, sillä itse olin jo niin "iso", etten enää paljonkaan itkenyt.

Neljävuotiaana jouduin leikkikouluun veljeni kanssa. Vaikka minä en ollut juuri isompi veljeäni, olin kuitenkin hoitavinani häntä ja vein häntä kädestä. Veljeni ei olisi millään tahtonut tulla ja itkikin monesti, mutta minä vein hänet vain.

Myöhemmin saimme olla tätimme luona, kun äitimme oli sairaana. Sillä saimme syödä paljon kaikenlaista hyvää: pähkinöitä ostimme oikein suuren pussillisen, makkaraa saimme syödä aikalailla, sillä pidimme kovasti siitä. Minä en olisi lähtenyt millään sieltä pois, vaikka äiti oli jo tullut kotiin. Serkkuni vei minua monta kertaa kävelemään ja elokuviin. Muistan kun kävelimme Esplanaadilla, jonka toisessa päässä oli korkealla katoilla suuria valomainosteita, niin minä luulin, että ne olivat taivaalla ja syttyivät ja sammuivat siellä vuorotellen. Eräästä elokuvasta muista kohdan, jossa hevoselta vedettiin hammasta pois, siten että nuora pantiin suureen kivipylvään ympäri ja toinen pää hampaaseen. Kun se sitten irtaantui, oli se suunnattoman suuri, ja minä luulin, että hevosella on niin suuret hampaat. Elokuvassa minä vähän väliä kyselin: "Mitä tuossa lukee?" Hyväntahtoisesti serkkuni aina selitti. Mutta olen joskus ajatellut, että eiköhän hän kyllästynyt minuun, kun hän sai aina vastata.

Kun olin taas kotona, leikimme täällä useimmiten kotia ja puotia. Siinä tuli melkein aina riita siitä, kuka sai olla myyjättärenä. Myöskin leikimme "hienoa neitiä". Jokaisella oli jokin käsilaukun tapainen kädessään. Sitten mentiin kadulle ja koetettiin kävellä siellä oikein suut supussa ja lyhyin askelin, niin kuin luulimme aikaihmisten tekevän.

nnen kouluun menoani sain vielä tehdä matkan Turkuun. Vaikka olin hiukan sairas, tahtoi serkkuni ottaa minut mukaansa ja tietysti itsekin tahdoin mennä. Aamulla jo kello seitsemän vei isäni minut asemalle, jossa serkkuni odotti. Junassa eivät evääni ollenkaan maittaneet minulle, karamellejä kyllä vähän söin. Turussakin olin vielä sairas. Minulle juotettiin illalla sipulimaitoa, mutta se vasta oli pahaa. Seuraavana päivänä olin varmaan jo terveempi, koska jaksoin jo huvitellakin. Siellä oli sellainen keinutuoli, joka on jalasten päällä. Minä keinutin sitä rohkeasti enkä ollenkaan pelännyt, kunnes yhtäkkiä - keinutuoli kaatua kupsahti ja minä mukkelis makkelis mukana. En sentään onneksi satuttanut yhtään mutta pelkäsin, että olin rikkonut keinutuolin, mutta ei sillekään sentään ollut mitään vahinkoa sattunut.

Tämän jälkeen pääsin kouluun. Olin jo yli seitsemän vuoden. Edellisenä jouluna olin saanut aapisen, josta opin isän ja äidin opastuksella sujuvasti lukemaan. Koulussa en olisi enää tahtonut tavailla, mutta täytyihän minun kuten toistenkin. Täällä opittiin lukemaan ja laskemaan sekä jonkun verran tekemään käsitöitä. Toisella luokalla ollessani minulle syntyi toinen veli. Minusta oli niin hauska hoitaa häntä. Sitten kun hän oli hiukan isompi, sain viedä häntä ulos kävelemään.

Yläkouluun päästyäni alkoi kovempi koulu. Tuli enemmän luettavaa ja opettaja oli ankarampi kuin alakoulussa. Jos ei osannut läksyään, voi mennä seinän viereen seisomaan. Kun luettiin kertomataulua, oli siellä usein pitkä rivi tyttöjä. Tästä tuli opettajan kirjaan merkki s. Myös jos oli puhunut tai jos vihkossa rasvaläikkä, tuli merkintä kirjaan. "Rasvapytyt" asetettiin luokan eteen seisomaan. Minulla oli hyvin vilkas ja vallaton pari. Hän koetti joskus tahallaan saada minua nauramaan. Kun me sitten molemmat tirskuimme, oli siitä seurauksena, että molemmat saimme seisoa. Minä rupesin itkemään, mutta parini oli vain kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Kerran sattui fysiikan tunnilla jännittävä tapaus. Meille valmistettiin läksyä jostakin sähköpatterista. Opettajan piti näyttää meille jotakin. Hän otti kiinni kädensijoista. Mutta patterit olivat niin uusia ja voimakkaita, että hänen kätensä eivät millään irtaantuneet. Silloin tytöt pelästyivät niin, että lähtivät kirkuen ja meluten ulos luokasta. Muista luokista ilmestyi pelästyneitä päitä ovenrakoon, sillä he luulivat, että oli tulipalo. Fysiikan saliin oli sentään jäänyt muutamia tyttöjä. Eräs heistä meni irrottamaan putket opettajan käsistä, ja niin oli kaikki hyvin. Jälkeenpäin opettaja oli vihainen niille, jotka olivat huutaen lähteneet luokasta.

Viidennen luokan jälkeisenä kesänä pääsin siirtolaan, koska olin vähän heikko. Siellä sain nähdä kaikki Kangasalan kuuluisat kauniit paikat ja uida Roineen rannalla. Me kiipesimme Keisarinharjalle, jossa kulkee leveä hyvä tie. Sieltä avautui kaunis näköala järville ja niiden saarille. Istahdimme välillä ihailemaan maisemaa ja viritimme laulun "Mä oksalla ylimmällä…", joka sopi erinomaisen hyvin juuri täällä laulettavaksi. Harjulta laskeuduimme alas rannalle syömään eväitämme ja uimaan. Kävimme vielä Kangasalan kirkossa, jossa on Kaarina Maununtyttären tarun mukaan verta tihkuva kivi. Muina aikoina me näyttelimme ja leikimme ulkona kaiket päivät. Kun tulin kotiin, olin kovasti lihonut ja myöskin vahvistunut.

Viimeisellä luokalla ollessani en ollenkaan luullut, että pääsisin oppikouluun. Kotona ei ollut ollut siitä minkäänlaista puhetta. En tiedä sitten, olisivatko vanhempani siitä itsekseen tuumineet. Mutta kun minä ilmoitin, että toisia meidän luokalta aikoi mennä oppikouluun, niin minullekin luvattiin, että saan mennä ainakin pääsytutkintoon. Se oli aika jännittävää. Mutta hyvinhän minä selviydyin sekä kirjallisista että suullisista kokeista. Niin olin siis Helsingin kolmannen suomalaisen tyttökoulun oppilas. Vaikka meistä tuntui kansakoulusta lähtiessämme, että olimme jo niin suuria, niin täällä meitä pidettiin aivan pikkutyttöinä. (Kyllä minustakin nykyiset ensiluokkalaiset ovat koko pieniä.) Kun ensimmäinen luokka oli käyty, pääsin kesäksi Espoon saaristoon erään rouvan apulaiseksi ja seuraksi. Siellä opin soutamaan ja sain joka päivä soudella pienellä lahdenpoukamalla, joka oli melkein aina tyyni ja kirkas. Sitä ympäröivät metsäiset rannat, jotka kuvastuivat veteen. Monta kertaa olin kalastelemassa tai verkkoja ja pitkäsiimaa kokemassa. Tämä kaikki oli kovin hauskaa.

Seuraavana kesänä olin kotona äidin apuna mutta sitä seuraavana pääsin rahastajaksi Uuden Suomen konttoriin. Meillä oli myös kerättävä silloin 50 kasvia ja yhtä monta hyönteistä. Niissä oli minusta aika homma, kun en olisi enää työstä tultuani tahtonut lähteä hakemaan niitä. Sunnuntaisin sitten enimmäkseen olin kartuttamassa kokoelmaani.

Sen jälkeen alkoi tämä viimeinen vuosi. Molemmat rinnakkaisluokat yhdistettiin ja meille tuli aika suuri luokka. Olimme nyt koulun ylin luokka. Kyllä saimmekin vähän väliä kuulla opettajilta: "Kun te nyt olette koulun ylin luokka, niin jne." Me järjestimme syksyllä toveri-illan muille oppilaille ja koetimme saada sen niin hauskaksi kuin mahdollista.

Syksyllä kävin myös rippikoulun pastori Kuulalla. Meitä oli vain seitsemän tyttöä. Tämä rippikoulu ei kestänyt kuukauttakaan, vaikka minä olisin kyllä toivonut sen kestävän enemmänkin, sillä minusta se aika oli niin ihanaa aikaa. Lokakuun 27. päivänä konfirmaatio ja Herran pyhä ehtoollinen Paavalin kirkossa. Tämä oli kaunis ja juhlallinen hetki. Olen alusta alkaen pitänyt Paavalin kirkosta, mutta tästä lähtien se tuli minulle vielä rakkaammaksi, niin että käyn siellä mielelläni. Rippilahjaksi sain kellon ja kaulaketjun.

Nyt meillä on parhaillaan menossa viimeinen kevätlukukausi, joka on vaikea ja vaatii paljon ahkeruutta. Mutta kun se on päättynyt, on meillä elämä edessämme vielä niin rikkaana. Varmaan me sitten huomaamme, että koulu on ollut meille hyödyksi ja antanut meille paljon sellaista, mitä tarvitsemme elämäntaipaleella..