Muistelut > Margareta > Oma elämäntarina

Margaretan muisteluita oman elämän varrelta

(Perustuu syksyllä 1995 tehtyyn Margaretan haastatteluun. Purettu ääninauhalta.)

Osa I: lapsuus ja nuoruus

Osa II: työelämä kutsuu

Osa III: sota-aika

Osa IV: perhe-elämä alkaa

Osa I: Lapsuus ja nuoruus

Kuuntele haastattelu: osa I

Hemminki Nastolasta

Isäni Hemmi oli kotoisin Nastolasta, suuresta perheestä Koiskalan kartanon Kuraston torpasta. Lapsia oli melkein kymmenen. Hemmin vanhin veli sai torpan isön kuoltua, joten muut lapset joutuivat hakeutumaan jonnekin muualle, Helsinkiin ja Turkuun. [1_01]

Hemmi oli kiinnostunut maanviljelyksestä ja puutarhanhoidosta ja käytyään maanviljelyskoulun hän toimi jonkin aikaa työnjohtajana Mommilan kartanossa. Hän toimi maanviljelystöiden ohjaajana myös muualla. Jonkin ajan kuluttua hän päätti kuitenkin lähteä etsimään elantoaan Helsingistä. [1_02]

Hän sai Helsingissä töitä vanginvartijana Sörnäisten keskusvankilasta. Sitä kutsuttiin siihen aikaan kuritushuoneeksi. Hän oli töissä myös Katajanokan lääninvankilassa. [1_03]

Äitini Hilma Fallström

Äitini Hilma oli kotoisin Tuusulasta, Fallbackan talosta, läheltä Korson asemaa. Kylän nimi oli siihen aikaan Ali-Kerava. Perheessä oli lapsia ainakin kuusi tai seitsemän. Äiti oli kiinnostunut käsitöistä, lähti Helsinkiin ompeluoppiin ja pääsi töihin ompelimoon. Siihen aikaan ei ollut paljon valmisvaateteollisuutta, vaan vaatteet ompelutettiin liikkeissä ja kotiompelijoilla. Hän oli töissä liikkeissä, joissa kävi varakasta väkeä vaatteita tilaamassa. Hän ehti olla töissä useammassakin liikkeessä. [1_04]

Täällä Helsingissä nämä kaksi sitten tapasivat. Isä oli pitkä, nuori komea mies. Seurusteltuaan jonkin aikaa he menivät naimisiin, hääpäivä oli lokakuun 27. päivä vuonna1917. Täällä oli silloin maailmansota käynnissä, joka oli alkanut vuonna 1914 Koko Eurooppa oli sodassa ja pian sodan aallot rupesivat säteilemään myös tänne. [1_05]

Vuosi 1918

Minä synnyin tammikuussa vuonna 1918, jolloin täällä Helsingissä oli rauhatonta, Punaiset olivat täällä kovasti hääräämässä ja valtaamassa kaikkia paikkoja, ammuskelivat tuolla kaduilla. Oli hyvin pelottavaa eivätkä ihmiset paljon uskaltaneet liikkua ulkona. Isä oli vankilassa töissä, ilmeisesti vuorotyössä ja joutui olemaan myöhäänkin. Joskus kun hän tuli myöhään illalla töistä, hänet pidätettiin Hakaniemen tienoilla. Punaiset pidättivät hänet ja veivät Työväentalolle kai kuulusteltavaksi. Hän sai viettää siellä siinä yösydämen, kotiin ei päästetty. Aamuun mennessä hänet kuitenkiin oli laskettu sieltä lähtemään. En tiedä mitä siellä kuulusteltiin vai tiedusteltiinko mielipiteitä, että kumpaa puolta hän oli. Hän oli sanonut, että kyllä hän vähän niin kuin työväen puolella on, ja ehkä sedn johdosta sitten päästettiin. Äiti oli ollut kovasti levoton kotona pienen lapsen kanssa, kun ei isää kuulu kotiin koko yönä, mutta aamuun mennessä se sieltä tuli. [1_06]

Silloin oli kyllä vaikeata täällä Helsingissä, samoin oli muissakin kaupungeissa, missä oli punakaarti kovassa toiminnassa. Isälleni tuli vankilassa myöskin konfliktia: ruvettiin kyselemään työntekijöiltä, mitä mieltä te olette, punaisten vai valkoisten puolella. Isä oli sitten myöntänyt, että kyllä hän enempi on punaisiin kallistunut, vaikkei hän ole ollut mukana missään toiminnassa. Ei hän mikään porvari ole eikä valkoinen - joten potkut tuli sieltä. [1_07]

Toinen lapsi, Osmo, syntyi 1919. Ensimmäinen asuntomme oli Kulmalankatu 7, nykyinen Kulmavuorenkatu, viidennessä kerroksessa. Aika isossa hellahuoneessa asuttiin alkuun, vähän muistan siitä. Äiti oli kotona muuten mutta teki ompelutöitä. Jossakin vaiheessa hän teki tilaustöitä Kaartin halliin, se oli vaatemyymälä siihen aikaan. Hänen työnsä olivat valmisvaatetta. [1_08]

Isä joutui hakemaan muuta työtä itselleen sen jälkeen, kun hän lähti vankilasta. En muista, milloin hänet irtisanottiin. Me lapset kävimme lastentarhaa kadun toisella puolella, vain puoli päivää. Minä olin Osmolle vähän isosiskona, kuljimme käsi kädessä kadun yli. Lastentarhasta muistan, että siellä oli isot hiekka-altaat, joilla lapset saivat leikkiä hiekkaleikkejä sisällä. Olin viisi ja Osmo neljä. [1_09]

1920-luvun alussa isä oli päässyt kaupungin töihin, kun hänet irtisanottiin edellisestä työpaikasta. Hän oli Helsingin kaupungin satamakonttorin palveluksessa, se teetti rakennustöitä tuolla satamissa, hänen työpaikkansa oli pitkän aikaa Jätkäsaari. Siellä hän teki satamaa varten kivitöitä, satamaa rakennettiin ja ehkä laitureitakin, katuja ja kaikkea sellaista. Hän ei kuitenkaa ollut ahtaajana. [1_10]

Sörnäisistä Vallilaan

Vallilaan alettiin rakentaa uusia kunnallisia työväentaloja, rapattuja puutaloja. Niitä ennen olivat olleet punaiset "kuntsit" Vallilan kentän lähellä. Isä tykkäsi, että sinnehän täytyy päästä, kun ne olivat ihan uudet asunnot. Hänellä oli kaupungin työntekijänä etuoikeus, ja hän saikin sieltä heti asunnon. Ne olivat kaksikerroksisia puutaloja, joissa oli kaksi porrasta, kahdeksan perhettä asui aina yhdessä rapussa. [1_11]

Me muutimme siis sinne. Ehkä siellä oli aika kohtuulliset vuokrat ja olivatha ne ainakin uusia. Sielläkin meillä oli vain yksi huone, hellahuone. Siinä sitten neljä henkeä juuri mahtui asumaan. Pikkunen keittiön puoli ja muuri, joka lämmitti sen huoneen. Huoneessa ei ollut kakluunia eli kaakeliuunia. Kun hellaa lämmitettiin ja siinä keitettiin, niin koko huone lämpisi. Lämmintä huoneessa oli. [1_12]

Jonkin ajan kuluttua muutti naapurista pois ruotsinkielinen Lundbergin perhe. Heidän asuntonsa oli huone ja keittiö, ja pääsimme muuttamaan siihen. He olivat mukavia ihmisiä, meillä lapsilla oli paljon leikkejä yhdessä. Heidän kanssaan kuuli aina ruotsinkieltä. Toisessa huoneessa ja keittiössä asui ruotsinkielinen Steniuksen perhe. Heillä oli muusikkopoika, josta tuli oikein viulisti. Hän on nyt kuollut kyllä jo. [1_13]

Niissä kahdessa huoneessa me asuttiinkin aika pitkään. Osmo muistaa, että hänellä oli toisessa huoneessa semmoinen pinnasänky, jossain muurin kulmassa. Minä nukuin ainakin myöhemmässä vaiheessa keittiössä, jonne laitettiin varavuode, semmoinen kokoonpantava "pritsi". En tiedä, mistä tuo nimitys tuli. Pritsi ei ollut tavallinen pukkisänky, vaan kolmiosainen, jossa oli täytettä. Siinä oli kangas, jonka reunat kääntyivät, ja sitten hakoja millä sai kiinnittää. Sen sai hyvin johonkin seinän viereen aina päiväksi. Sellaisessa minä nukuin ainakin vähän isompana. En muista, millaisessa sängyssä aivan pienenä nukuin. [1_14]

Isä ja äiti nukkuivat kaksoisvuoteessa, rautasängyssä. Isä sai ostaa edullisesti vankilasta huonekaluja, joita siellä valmistettiin. Ainakin tuolit ja pöydät hän osti sieltä. Osmo sanoi, että ne olivat ootrattuja. Materiaali oli haalean kellertävää, siinä oli ruokapöytä ja tuolit. Osmon mielestä se rautasänky ehkä ei ollut vankilasta. Se oli semmoinen nätti, kauniit messinkipallot päissä. Päiväksi se pantiin kasaan, jolloin se vei vain puolet tilaa. Kun asuttiin vain yhdessä huoneessa, se oli keskeisellä paikalla. Aamulla se laitettiin kasaan. Äiti kasasi siiihen sänkyvaatteet, jotka tekivät siitä aika korkean. Sen päällä oli aina nätti peite, se oli niin siistin näköinen. Sohvana sitä ei voinut käyttää. [1_15]

Äitiä ammutaan

Emme olleet vielä kovin kauan asuneet siinä Karstulantie 12:ssa, kun äidille tapahtui onnettomuus. Meissä lapsissa oli jotakin yskää tai nuhaa, että äiti halusi viedä meitä lastensairaalaan. Se taisi olla Eirassa, näitä nykyisiä se ei ollut. Äidin piti viedä meidät Osmon kanssa sinne tarkastettavaksi, mutta ei me varmaan kovin sairaita oltu. Talon piha oli viiden metrin levyinen ja reunasta alkoi metrin korkuinen kallio. Seisoimme kallion reunalla ja odottelimme äitiä ja sitten - äiti tuli ulos ja siihen lysähti.

Joku paukahti. Se oli kuulemma ase, jota kutsuttiin salonkikivääriksi. Kysymyksessä oli poikien käyttämä pienoiskivääri. Me lapset emme kai käsittäneet mitä siinä tapahtui, koska minulle ei ole jäänyt siitä mitään kauhukuvaa tai pahaa oloa. Siihen hälytettiin poliisiauto, joka vei äidin. Hänet vietiin ilmeisesti Kirurgiseen sairaalaan, siellä hänet ainakin leikattiin. Joku naapuri varmaan tuli korjaamaan meidät turvaan, kunnes isälle saatiin. Isä tuli meidät sitten hakemaan. [1_16]

Myöhemmin saatiin selville, että kysymyksessä oli nuoret pojat, jotka halusivat harjoitella. Meidän talomme ränni oli hyvä maalitaulu kellarin luukusta katsoen. Pojat ehkä yrittivät saada osumaa ränniin. Olisiko ase sitten lauennut liian aikaisin vai tuliko äiti vain niin yllättäen tulilinjalle., He olivat ehkä juuri laukaisemassa ja sitten tulee ihminen siihen, vaikka piha oli muuten tyhjä.

Minkäänlaisia korvauksia ei saatu, sillä alaikäisiltä ei sellaisia voitu vaatia. Poikien perheet olivat sitä paitsi köyhiä, joten mitään korvauksia ei tullut. Äiti leikattiin Kirurgissa ja joutui olemaan siellä jonkin aikaa. Paranihan hän siitä, vaikka koko ikänsä hänellä kyllä oli vatsassa leikkausarpi, joka aina välillä vaivasi. Meidät lapset, Osmo ja minä, vietiin siksi ajaksi hoitoon Maija-tädille Katajanokalle. [1_17]

Maija-täti, eli Maria Lindström, asui silloin perheensä kanssa Katajanokalla. He toimivat siellä jonkin aikaa talonmiehinäkin. Maija-tädin mies oli Karl Lindström eli Kalle, joka myöhemmin toimi kaupungin virassa ulosottoapulaisena. Perheeseen kuului myös aikuinen tytär. He olivat meihin verrattuna vähän varakkaampia, heillähän oli vain yksi tytär, joka hänkin oli siihen aikaan jo töissä toimistossa. [1_18]

Jouduimme olemaan siellä sen aikaa, kun äiti oli sairaalassa. Viihdyin siellä erittäin hyvin . Heillä oli se aikuinen tytär, joka oli kauhean mukava ja lapsirakas. Se kuljetteli minua kaupungilla, ja kerran oltiin elokuvissa. Se oli minusta ihmeellistä, en ollut koskaan ennen käynyt. Sellaisia valtavia kuvia. Ihmettelin, että tämmöistäkin voi olla. Osmo oli sen verran pienempi, että häntä ei otettu mukaan, joten minä kuljin Aunen kahdestaan. Hän kuljetti minua myös tuttujensa luona, mutta kävelimme kaupungilla muutenkin. Siellä näkyi iltaisin valomainoksia talojen katoilla, ja ne olivat minulle aika uutta. Eihän laitakaupungilla sellaista ollut, missä me asuttiin. Sitä kuvitteli, että ne ovat taivaalla kaikki nuo valot, kun ne oli niin korkealla. [1_19]

Heillä oli paremmat olot kuin meillä, hyvää ruokaa, hedelmiä, meillä oli niukempaa. Heidän kotonaan oli pyöreät tuolit, jotka olivat reikiä täynnä ja me lapset viihdytimme itseämme pistelemällä reikiä paperiin tuolin päällä. He olivat ystävällisiä ja kilttejä meille. Aune oli töissä päivällä. Aune sairastui hieman tämän jälkeen struumaan, parikymppisenä. Hänet leikattiin, mutta hän kuoli siihen. Pariskunnalta oli jo ensimmäinen lapsi, poika, kuollut nuorena ja nyt sitten vielä tytär. [1_20]

Kun äiti pääsi sairaalasta, tuli isä hakemaan meitä kotiin Maija-tädiltä. Minä en olisi halunnut lähteä, mutta Osmo oli heti valmis lähtemään. Minulla oli siellä niin mukava olla, että olisin halunnut jäädä. Oli varmaan isästä ikävää, kun tyttö ei halunnutkaan tulla kotiin. Näin voi kuitenkin käydä, kun alle kouluikäinen on kuukauden asunut muiden luona eikä ole tavannut kotiväkeään sillä välin. Tästä eteenpäin asuimme kotona. Kesti varmaan pitkään, ennen kuin äiti täysin toipui ja leikkausarpi vatsassa oli aina hänelle vähän arka. [1_21]

Leikkejä ja koulunkäyntiä

Jatkoimme sitten elämistä samoissa tiloissa. Pihat olivat isoja ja niillä oli mukavaa leikkiä, pelasimme neljää maalia ja heitimme tiiliskiviä. Siellä asui paljon lapsiperheitä, joten lapsia oli paljon, isompia ja pienempiä. Illalla oli joskus vaikeuksia saada meitä lapsia kotiin. Kerran keksin Osmon houkuttelemiseksi kertoa, että "isä ja äiti nukkuu jo", ja sillä tavalla sain hänet tulemaan jo kotiin. En kyllä yleensä joutunut paimentamaan häntä, vaan olimme yhdessä leikkimässä. [1_22]

Talon takana oli kallioinen maasto, joka ulottui Backastielle. Siellä oli kiviä, kantoja ja puita, ja joskus laitoimme sinne kotileikkejä. Backastie suomennettiin aluksi nimellä Pakaantie. Se oli kapeahko katu, joka myöhemmin nimettiin vasta Mäkelänkaduksi. Raitiovaunut tulivat jossain vaiheessa. Varsinkin oppikouluaikana niillä oli mukava mennä. Joskus siellä liikennöi erikoinen, isokokoinen raitiovaunu, joka myöhemmin kulki Kulosaareen. [1_23]

Kansakoulua kävin vuodesta 1925 vuoteen 1931. Siihen aikaan alakoulu kesti kaksi vuotta ja sitten mentiin yläkouluun. Meillä oli tyttöluokka, opettajana Rankala. Osmolla oli aluksi sekaluokka, opettajana Suihko. Neljän vuoden jälkeen oli oppikouluun pyrkiminen. Minua pidettiin hyvänä oppilaana, sillä arvosanat olivat yläpäässä. Kotona ajateltiin, että oppikoulun käyminen tulee kalliiksi. Opettaja Rankala ei myöskään kannustanut menemään oppikouluun vielä neljänneltä. Hänen mielestään kannatti suorittaa ensin kansakoulu loppuun ja vasta sitten pyrkiä oppikouluun. Saattaa olla, että opettaja oli eniten huolissaan oman virkansa säilymisestä. Etteivä oppilaat kaikkoa muualle. Neljänneltä luokalta lähtijöitä ei kyllä muutenkaan ollut kovin paljoa. [1_24]

Niille, jotka kävivät ensin kansakoulun loppuun, oli tarjolla sellaisia oppikouluja, joissa keskikoulun oppimäärä suoritettiin neljässä vuodessa. Tällainen oli Helsingin kolmas suomalainen tyttökoulu Mariankatu 11:ssä, johon minäkin menin. Rakennuksessa on nykyään yliopiston tiloja, ainakin musiikkitieteen laitoksen sali. Siihen aikaan perustettiin pojille Helsingin koelyseo, jossa kolmessa vuodessa suoritettiin keskikoulu. Moni kansakoulun läpikäynyt pääsi jatkamaan tällä tavalla. [1_25]

Meitä oli kaksi tyttöä, Irma Kanervo ja minä siellä yläpäässä, ja me vuorottelimme aina parhaan todistuksen kanssa. Kotona suostuttiin siihen, että hakisin oppikouluun ja opettajatkin kannustivat, koska olin saanut hyviä todistuksia. Menin pääsykokeisiin ja läpäisin ne hyvin. Viimeistä edellisenä kouluvuonna sain stipendin mutta viimeisenä vuonna sen sai joku muu ja minulle annettiin kultadubleinen rannekello korvaukseksi sillä kertaa. [1_26]

Helsingin Kolmas Suomalainen Tyttökoulu

Vuonna 1931 aloitin oppikoulun. Sitä pidettiin aika vaikeana, sillä keskikoulu piti suorittaa neljässä vuodessa normaalin kuuden vuoden sijaan. Minulle se ei kuitenkaan tuottanut vaikeuksia, minulla oli ainakin kielet hyviä. Minusta tuntui, että samoja asioita oli jo luettu kansakoulussa,. Oppimäärät olivat tietysti laajempia. [1_27 ]

Uutta oli heti alkuun kuitenkin ruotsin ja saksan kielet. Opettajana ruotsissa oli Liisa Kahala, ja Iines Nevanlinna olivaativa saksanopettaja. Englanti tuli kolmannella luokalla. [1_28]

Koulun naisrehtori opetti historiaa ja uskontoa, ja koulun ilmapiiri oli aika kristillismielinen ja vakavahenkinen. Olisimme halunneet järjestää koulussa iltamia, johon voisi kutsua naapurikoulujen poikia, mutta rehtori ei antanut lupaa. Saimme kuitenkin korvaukseksi retken tai matkan.[1_29]

Koulunkäynti oli minulle mukavaa ja helppoa, ahkerana koululaisena käytin aikani läksyjen tekoon. Viihdyin kotona ja luin paljon kirjallisuutta. Yritin yleensä lukea vähän parempaa kirjallisuutta, eikä mitään bestsellereitä. Kaikki hyvät romaanit luin pääasiassa kuitenkin vasta koulunkäynnin jälkeen. .[1_30]

Puutarhaviljelyä ja kesänviettoa

Siirtolapuutarhamökki oli isältä taloudellisesti aika rohkea teko. Se kylläkin sijaitsi vuokramaalla, joten vain mökki piti hankkia itse.Palstalla pääsi viljelemään heti, eikä heti ollut pakko rakentaa mökkiä. Isä oli maahenkinen, kiinnostunut puutarhanhoidosta, joten palsta sopi hänelle erinomaisesti. Hän istutti heti alussa sinne kaikkia mahdollisia omenapuita ja pensaita, myös juureksia viljeltiin. Myös lasten piti osallistua kitkemiseen ja muihin puutarhatöihin. Jossain vaiheessa isä sitten alkoi rakentaa mökkiä ja sai sen valmiiksi.[1_32]

Vietimme siellä paljon aikaa, koska se sijaitsi niin lähellä. Monet kauempana asuneet asuivat siellä kesäisin pitempiäkin aikoja, mutta me menimme aina illaksi kotiin. Aina oli myös tekemistä, varsinkin kastelemista riitti ja veden kantamisessa oli aika urakka. Vedestä joutui maksamaan erikseen. Sadonkorjuun aikana tuli paljon viinimarjoja, karviaisia ja vadelmia, jotka piti huolehtia ajoissa pois. Äiti yritti myydäkin marjoja torilla, maalaisten rivissä, ja siitä saatiin pientä lisätienestiä.[1_33]

Toinen veli syntyy

Veljeni Kalervo syntyi 1927 ja äitini oli huolissaan raskauden aikana, koska vanha leikkausarpi vaivasi vielä. Jouduin usein hoitelemaan pikkuveljeä, kun äidillä oli muuta tekemistä, eikä se aina tuntunut mukavalta. Kun siirtolapuutarhamökillä oli juhlat, joissa nuoriso kokoontui tanssimaan, jouduin minä pitämään mukana Kalervoa, mikä tietysti haittasi seurustelua muiden kanssa. Läheisiin palstanpitäjiin olin jo tutustunut, poikiin ja tyttöihin.[1_31]

Osmo kävi kaksivuotisen poikien ammattikoulun Vallilassa eikä ollut kiinnostunut käymään oppikoulua. Hän toimi eri työpaikoissa ammattityössä, aluksi oppilaana, ja kehittyi ammateissaan päätyen lopuksi ammattitaitoiseksi hiojaksi. Kalervo samaten jatkoi kansakoulun käytyään ammattikouluun. Hän kuitenkin jatkoi myöhemmin teknillisessä koulussa ja suoritti teknikon tutkinnon. [1_34]

 

Osa II: Työelämä kutsuu

Kuuntele haastattelu: osa II

Vuosi 1935: ensimmäinen työpaikka

Jos olisin käynyt vain kansakoulun, olisin joutunut heti menemään töihin, sillä pula-aikana oli kaikesta niukkaa. Isällä kyllä riitti töitä koko ajaksi, mutta välillä oli vain hätäaputöitä, joista ei maksettu paljon mitään eikä niitäkään ollut aina. Pääasiassa hän sai olla kaupungin töiden kirjoissa, ettei ihan ilman joutunut olemaan. Monilla perheillä niissä taloissa oli hyvinkin vaikeata, oli suuret perheet ja olivat niin huonoissa oloissa. Meillä oli vain sentään kolme lasta. [1_35]

Itsestä tuntui, että minunkin pitäisi olla ansaitsemassa jotain tähän yhteiseen talouteen, kun kävin koulua. Kun saa koulunsa päätökseen, oli heti kiire hakea työtä. Olin kyllä mielestäni opinhaluinen ja olisi ollut mukava jatkaa. Meidänkin luokalla oli oppilaita, jotka jatkoivat tyttölukiossa. Sitä ajatteli ja haaveili, että kyllä olisi kiva kun pääsisi lukioon ja ylioppilaaksi, mutta mielessä oli velvollisuudentunto, että minun pitää päästä ansaitsemaan oma osuuteni. Kotona siitä ei keskusteltu mutta ei myöskään kehotettu menemään. Itsestä vain tuntui, että en halua, kun on niin vaikeat ajat. Kouluni päättyi siis vuonna 1935. [1_36]

Kun Aune Lindström vielä eli niin sanoin, että sitten kun minä tulen isoksi, niin menen toimistoon töihin kuten hänkin. Pidin häntä silloin jonkinlaisena idolina.[1_37]

Elanto

Koulusta päästyäni hain töitä kovasti ja lähettelin hakemuksia erilaisiin paikkoihin, mutta olivat kiven takana. Satuin kuitenkin pääsemään töihin, Elantoon, Elannon maitomyymälään, Sturenkatu 40, se oli minun työpaikkani ensin. Se oli ehkä niitä suurimpia Elannon myymälöitä, maitomyymälöitä. Silloin oli erikseen maitomyymälät, lihamyymälät ja sekatavaramyymälät. Siellä oli paljon myyjiä, minä olin nuoremmasta päästä, kun tulin sinne opettelemaan. [1_38]

Jouduin koulun loppumisen jälkeen paljon hakemaan ennen kuin tämä paikka tuli, ei niitä kovin helposti ollut. Eräs luokkatoveri meiltä päin haki hirveästi myös eikä löytänyt ja kun hän kuuli, että minä pääsin Elantoon, hän oli katkera, kun toiset pääsee ja hän ei ole vielä saanut mitään. Se oli kyllä aika kovaa siihen aikaan, vaikka oltiin jo vuodessa -35. [1_39]

Siellä piti osata ruotsia, se laskettiin meriitiksi, siihen aikaan oli paljon ruotsalaisia asiakkaita. Yleensä oli paikka mikä tahansa, varsinkin palveluammatti, siinä piti osata sekä ruotsia että suomea, koska ruotsalaisille puhuttiin ruotsia. Kun minä olin käynyt oppikoulun, niin olin osaavinani jotakin. Sekin oli yksi asia, vaikkei siellä vaadittu keskikoulun käyneitä, otettiin mielellään koulun käynyt, se osaa kieliä. Siellä jouduin käyttämään ruotsin kieltä: "En liter mjölk, jag ska ta ett rögbröd darifrön". [1_40]

Rahan laskemisen lopputulos sanottiin myös tietysti ruotsiksi. Takaisin tuleva summa laskettiin aina asiakkaan läsnäollessa. Rahan kanssa oli oltava tarkkana. Jokaisella oli oma kassalokeronsa minne omat kaupat menivät. Illalla laskettiin kassa ja jos puuttui jotakin, sai pulittaa sinne omistaan. Onneksi suuret vajaukset olivat harvinaisia ja silloin yritettiin yhteisesti koota puuttuva rahasumma. Joskus minullakin oli viidenkympin vajaus ja kyllä sitä ihmetteli että mistä se on voinut tulla! [1_41]

Elannon maitomyymälä

Maitomyymälässä siis myytiin leipää, juustoa, maitoa, kermaa, jotka mitattiin litran mitalla asiakkaalle. Vieressä oli lihakauppa ja vastapäätä katua oli sekatavarakauppa. Maitomyymälä myi myös leivonnaisia ja kakkuja, joista otettiin vastaan tilauksia. Juustot leikattiin isommasta kappaleesta, jos ei ollut sopivaa palaa. Kaikki punnittiin vaa'alla, pikkuleivät, juustot, mitkään eivät olleet valmiiksi pakattuna. Piimä ei ollut maitojen kanssa maitokaapissa esillä, vaan haettiin omasta tonkasta. Maidot olivat kahdessa isossa neliskulmaisessa astiassa, tarpeen mukaan se aina täytettiin 50 litran tonkasta kahden myyjän voimin. Tonkka oli teräksinen, painava astia hentojen tyttöjen nostettavaksi, piti ottaa oikeat otteet, niin se sujui. Kerma oli vähän pienemmässä astiassa, josta mitattiin desilitran mitalla. [1_42]

Pesu oli iltaisin tärkeä operaatio, soodavedellä puhdistettiin maitoastiat ja tonkka vietiin jääkaappiin. Myymälänhoitajan piti osata tilata oikea määrä tavaroita, jotta ei tarvitsisi palauttaa paljoa. Myymälässä oli laattalattia ja lattiakaivot, astiat pestiin lattialla ja huuhdottiin kuumalla viimeksi, että kaikki bakteerit varmasti kuolevat.[1_43]

Maitomyymälät avattiin aamulla ennen muita kauppoja, puoli seitsemältä, jotta työhönmenijät saavat aamulla tuoreen maidon mukaansa kaupasta. Meidän työaikamme alkoi siis jo viimeistään kuudelta, kaksi työntekijää tuli aamulla avaamaan myymälän ja toiset tulivat myöhemmin. Nuoren tytön mielestä tuntuivat näin aikaiset nousut todella vaikeilta, ja äiti nousi aikaisin huolehtimaan lapsensa ajoissa töihin. Onneksi aikaisia vuoroja tuli vain pari kertaa viikossa, joten äidin ei tarvinnut joka yö nukkua rauhattomasti. [1_44]

Meillä oli valkoiset työtakit, jotka aina aamuisin pantiin päälle. Kivilattioilla piti huolehtia ettei liukastu, joten kumikengät eivät olleet kovin hyviä. Tukka piti olla peitettynä hilkan avulla.[1_45]

Myymälä oli Elannon Helsingin myymälöistä suurin, joten asiakasmääräkin oli samaa luokkaa. Varsinkin joulun aikaan oli pitkät jonot myymälässä, koska kaikkien piti saada tuoretta maitoa kotiin samana päivänä. Myös juhannusaatto oli raskaalta tuntuvaa kiireistä aikaa, silloin oli koko päivän oli ihmisiä. Koska siihen aikaan myyjät hakivat jokaisen tavaran erikseen, joutuivat he juoksemaan pitkiä matkoja päivässä.[2_01]

Elannon uusissa isoissa myymälöissä oli hyvät valikoimat ja väljät tilat. Elannolla oli kuitenkin myös pikkumyymälöitä siellä ja täällä, että kaikkien ei tarvinnut hakea pientä maitotippaa kovin kaukaa. Niissäkin taloissa, joissa me asuimme, oli pieni Elannon maitomyymälä. Kaikukadulla, missä on Elannon toimitalo, oli suurenpuoleinen myymälä. [2_02]

Työpaikkani oli viihtyisä, kohtalaisen hyvä palkka, paljon eri-ikäisiä työtovereita, myymälänhoitajana toimi samassa talossa asuva Helmi Vass. Hän oli tarmokas ja tomera täti, joka piti alaisilleen kovaa kuria. Iltaisin hän joskus piti sellaisia tilaisuuksia, joissa kovalla äänellä saarnasi, kun asiat eivät sujuneet hänen toiveidensa mukaisesti. Näissä huutopalavereissa hän saattoi haukkua jonkun, joka oli tehnyt jotakin väärin. Tämä onneton sai kuulla kunniansa. Myymälänhoitajan suuri vastuu tietysti selittää osaltaan hänen käytöstään, sillä hän muuten oli kyllä mukava ihminen. [2_03]

Siihen aikaan maitokaupat olivat auki myös sunnuntaisin klo 8-11. Muut kaupat olivat auki vain arkena. Työtoverini Annikki esimerkiksi harrasti lauantaisin tansseissa käymistä, joten hänen mielestään varsinkin oli vaikea tulla sunnuntaisin. Sunnuntaityön vuoksi oli tietysti sitten viikolla vapaapäiviä, jolloin kuitenkin täytyi mennä muutamaksi tunniksi töihin. Kauppa oli auki arkisin kuuteen asti, lauantaina oli lyhyempi työaika. Ne jotka tulivat puoli seitsemäksi, lähtivät kymmeneltä tauolle ja tulivat kahdelta takaisin. Ne jotka tulivat töihin kymmeneksi, olivat sitten koko päivän. Muissa kaupoissa oli työajan suhteen toisenlainen käytäntö ja sen vuoksi maitokauppa oli työntekijöiden suhteen epäsuosiossa. Lihakauppa ja sekatavarakauppa aukesivat vasta puoli yhdeksältä. [2_04]

Olin Elannossa töissä yhteensä kolme vuotta. Myymälänhoitaja piti minusta ja loppuvaiheessa hän tarjosi minulle omaa myymälää hoitooni. Minä kuitenkin ajattelin, että en halua myyjän hommassa kuolla ja mielummin lähdin. [2_05]

Vuosi 1938: toimistotöihin

Vuonna 1938 siis lähdin Elannon maitomyymälästä Sturenkadulta, vaikka minulle tarjottiin paremmin palkattua myymälänhoitajan paikkaa. Siinä olisi saanut oman myymälän ja vastuun siitä. Ei varmaankaan ollut aivan tavallista tarjota tällaista paikkaa näin nuorelle, olinhan vasta 20-vuotias. Tunsin muitakin keskikoulun käyneitä myymälänhoitajia, mm. ystäväni Helvi Sirön oli sellainen. Hän oli työssä aluksi samassa myymälässä kuin minäkin ja toimi myöhemmin myymälänhoitajana Pasilassa. [2_06]

Minä olin kuitenkin tuolloin jo valmis vaihtamaan työpaikkaa, sillä mielessäni kangastelivat toimistotyöt. Minua ei myöskään houkutellut toisten ihmisten esimiehenä toimiminen, sillä olin nähnyt suuren myymälän hoitamisessa tulevat ongelmat. Olin käynyt Eduskunnassa pikakirjoituskurssin ja halusin hakea sellaiseen työhön, jossa tätä taitoa voisin hyödyntää. Samaten ruotsin kielen taitoni oli kehittynyt ruotsinkielisten asiakkaiden palvelemisessa ja halusin käyttää tätä taitoa hyväkseni jossain muualla. [2_07]

Kun lähdin Elannosta, minulla ei ollut vielä tiedossa mitään paikkaa, mutta olin luottavainen mahdollisuuksiini. Lähettelin hakemuksia eri paikkoihin ja sitten pääsin toimistoapulaiseksi Tilanderin tehtaille, Kalliossa Linjoilla sijaitsevaan virvoitusjuomatehtaaseen. Tehtaan johtajana oli rouva Molander, joka oli aikaisemmin toiminut KOP:n pankinjohtana. Arvelin, että tehdas saattoi olla osaksi KOP:n omistuksessa. Rouva Molander oli tarmokas nainen ja otti minut siis pieneen toimistoonsa tekemään erilaisia kirjoitustöitä. Viihdyin tässä työssä kuitenkin vain pari kuukautta, kaipasin koko ajan vähän suurempaan paikkaan. [2_08]

Vakuutusyhtiö Kaleva

Tänä aikana osui silmääni, että vakuutusyhtiö Kalevaan haettiin vakuutusvirkailijoita. Minut pyydettiin haastatteluun, toimiston esimiehenä oli kamreeri Dahlström - ja minut otettiin palvelukseen. Tämä oli nyt aivan toista kuin aikaisemmat työpaikat: vakuutusyhtiö oli iso työnantaja, työ oli arvostetumpaa ja Kalevan upea toimitalo sijaitsi aivan Helsingin keskustassa. Nyt minusta tuntui, että olin päässyt sellaiseen työpaikkaan, jota olin etsinyt. Ruotsinkielentaitoni katsottiin siellä myös eduksi. [2_09]

Jouduin sellaiseen paikkaan kuin rekisteri tai luettelo. Siellä oli kaikista ympäsi Suomea olevista vakuutetuista kortisto. Sitä hoiti vanha ruotsinkielinen neiti Martha Hästesko, jonka apulaiseksi siis minut laitettiin. Työhön kuului kortiston hoitoa, niiden piti olla aina ajan tasalla ja ehdottomasti oikealla paikallaan, jotta asiakkaiden tiedot varmasti löytyvät. Työhön kuului myös jonkin verran konekirjoitustyötä. [2_10]

Samassa huoneessa istui Hästeskon ja minun lisäkseni vielä nuori nainen ja muuan mieshenkilö nimeltä Muinonen. Huoneessa kulki koko ajan ihmisiä etsimässä kortistoista milloin mitäkin. Viereisessä huoneessa oli lisäksi kirkonkirjojen tapaiset luettelot, joihin tapahtumat myös kirjattiin. Myös siellä käytiin välillä etsimässä tietoja. Merkinnät tehtiin käsin. [2_11]

Toisessa huoneessa työskentelevät olivat kaikki ruotsinkielisiä, vain minä ja Muinonen olimme suomenkielisiä. Minua kehoitettiin opettelemaan ruotsin kieli kunnolla, jotta voimme hoitaa kaikki työasiat neiti Hästeskon kanssa ruotsiksi. Hän osasi kyllä suomea, mutta pääasiassa käytimme ruotsia. Viereisessä huoneessa oli varsinainen asiakaspalvelusali ja minun haluttiin alkavan toimia osa-aikaisesti myös siellä. Paikkaa kutsuttiin pikku kassaksi. Suuri osa Kalevan asiakkaista oli ruotsinkielistä, ja koska nyt ryhdyin palvelemaan heitä, tuli minunkin osaamiseni tässä tilanteessa tärkeäksi.[2_12]

Tansseissa

Kalevasta minulle jäi ystäväksi Taku, Dagny Stenholm, joka asui Käpylässä. Muut työntekijät olivat minua vanhempia ja monet ruotsinkielisiä. Takua tapasin paljon vielä tutustuttuani Pauliin. Kävimme Takun kanssa tansseissa, esimerkiksi KY:llä. Koetimme löytää ylioppilastansseja eikä ihan tavallisen kansan. Hän kävi mielellään tansseissa, päinvastoin kuin Helvi, josta ei ollut seuraa sellaiseen. Taku oli hyvä ystävä ja hänen kanssaan tuli harrastettua tuollaisia kevyempiä huvituksia. Hän oli työpaikalla eri osastolla, mutta tapasimme siellä kuitenkin päivittäin. Kun menin naimisiin, hän häipyi kuvioista. Myöhemmässä vaiheessa hänkin meni naimisiin, mutta en saanut koskaan selville hänen uutta nimeään. Hänkään ei pitänyt enää yhteyttä naimisiin menoni jälkeen. [3_33]

Vuosi 1946: Yleisradioon

Viihdyin Kalevassa hyvin, luontaisetuna oli ruokailu, joka tapahtui tapahtui samassa talossa Seurahuoneella. Olin töissä Kalevassa yhteensä kahdeksan vuotta, myöhemmässä vaiheessa pienen kassan toisena hoitajana. Ainakin kesäaikoina hoidin kassaa päätyökseni, en ollut enää kortistossa. Emme olleet tekemisissä rahan kanssa, vaan kävimme etsimässä kortistosta heidän tietonsa. [2_13]

Aloin kuitenkin kaivata pikakirjoitustaitoni käyttämistä ja hain Kalevassa avautunutta pikakirjoitusosaston paikkaa, mutta minua ei otettu sinne. Oli vuosi 1946, jolloin aloin harkita lähtöä muualle. Lehdessä oli haussa paikka Yleisradion teknillisellä osastolla, jossa edellytettiin pikakirjoitustaitoa. Toimistoinsinööri Ermas tarvitsi henkilöä, joka kykeni kirjoittamaan hänen sanelunsa mukaan. Hän otti minut töihin. [2_14]

Täällä oli teknillisen johtajan sihteerinä Anitra Oras, jonka kanssa työskentelimme samassa huoneessa. Hän oli mukava ja vilkas työkaveri. Hän ei osannut pikakirjoitusta vaan käytti omia "harakanvarpaitaaan". Insinööri Paavo Arni työskenteli samoissa tiloissa. Tunnettu naislentäjä Vuokko Arni oli ehkä hänen sukulaisensa. Arni pyysi minua joskus illallakin kirjoittamaan yksityisluontoisia sepustuksia, joita minä kyllä tein kun sain maksun. Ermaksella oli minulle joitakin pikakirjoitustöitä ja sain hyvin selvää omista koukeroistani. Pikakirjoitus onnistui, vaikka en ollutkaan harjoittanut sitä käytännössä aikaisemmin. Ermas oli kiinnostunut kokeilemaan pikakirjoitusta kirjeiden sanelemisen apuna, koska hänen vaimonsakin harrasti sitä. Muuten työ oli tavallista toimistotyötä, paljon konekirjoitusta mutta ei yleisöpalvelua. Työpaikka sijaitsi Fabianinkatu 13:ssa, Kasarmitorin varrella. Yleisradiolla oli talon puolesta ruokailu, jota hoiti vanhempi naisihminen nimeltä Frida. [2_15]

Yleisradion paikka ei ollut minulle erityisesti parempi työ kuin Kalevassa, mutta vaihdoin siihen, koska kaipasin vaihtelua. Kaleva ja yleisönpalvelutyö alkoi jo käydä tutuksi. Myös pikakirjoituksen käyttäminen houkutteli, kun Kalevassa en päässyt vaihtamaan. Pikakirjoituksessa on määrätyt merkit ja lyhenteet, ja mitä pitemmälle ehditään sitä lyhyemmiksi viivat käyvät. [2_16]

 

Osa III: sota-aika

Kuuntele haastattelu: osa III

Talvisota alkoi marraskuun 30. vuonna 1939. Tuona päivänä, joka on jäänyt ikuisesti mieleen, olin ehtinyt olla töissä Kalevassa vuoden verran. Sireenit alkoivat ulvoa, samaan aikaan tulivat koneet ja pommit rupesivat jylisemään. Olin juuri matkalla Kalevaan rautatieaseman tienoilla. Olimme saaneet sen verran valistusta, että tiesimme miltä hälytyssireenit kuulostavat ja että kun sireenit alkavat soimaan, pitää mennä heti jonnekin suojapaikkaan. Kävelin yksikseni Kalevaan päin, olin tullut juuri raitiovaunusta. En tiennyt mitään muutakaan suojapaikkaa, joten ajattelin, että on parasta vain mennä toimistooni. Työpaikalta voidaan mennä sitten jonnekin, jos tarvitaan. En muista mentiinkö sieltä minnekään, vaikka kellaritila olikin varattu siihen tarkoitukseen. Voi olla ettei sitä ollut vielä kunnostettu. Iso rakennus tuntui kuitenkin turvalliselta, ei uskottu että sitä voidaan heti pommittaa rikki. [3_20]

Myöhemmissä vaiheissa mentiin pommisuojaan istumaan. Silloin ihmiset jo osasivat varautua, heillä oli vaatteet joilla voi mennä ulos ja käsityöt mukana, sukankutimet. Siihen aikaan tarvittiin rintamalla sukkia, joten kotirintamalla kudottiin sukkia ahkerasti. Kun pommisuojassa istuttiin monta tuntia, tuli siinä jo aika paljon kudottua. Niin oli minullakin, kutimet mukana. Samalla kului aika paremmin, kun oli jotakin työtä. Joku saattoi lukea, jos jännitykseltään jaksoi. Se oli aina samalla vähän pelottavaa, koska tähän tulee pommi. [3_21]

Ensimmäisenä päivänä pommeja lenteli. Hietalahden torilla pommitettiin Teknillisen korkeakoulun rakennus aika pahaksi. Lönnrotin kadulla putoili pommeja. Jonain päivänä tuli Vallilaan Velodromin kohdalle pommi, joka teki siihen valtavan kuopan. Sen lähellä oli sen alueen pommisuoja kallion sisässä, johon meidänkin väen oli tarkoitus mennä. Siellä olimmekin useamman kerran. [3_22]

Lottana

Siihen aikaan oli Kalevassakin maanpuolustushenkeä ja minulla oli tuttuja, jotka kuuluivat lottiin. Jossain vaiheessa minäkin liityin mukaan, kun tuntui, että minunkin pitäisi voida jotain tehdä rintamilla olevien hyväksi. Liityin vasta talvi- tai jatkosodan alettua, kävin joissakin kokouksissa ja sain myös koulutuksen lääkintälotaksi. Tätä koulutusta myös käytin. Kun Kalevassa oli aika pitkä kesäloma, jopa kuukauden, vietin sodan aikana lomani lottatöissä sairaalassa. Nuori kun oli, ei kaivannut lepoa, varsinkin näin kevyessä työssä. [3_23]

Olin ainakin Helsingissä Korvaklinikalla, joka oli silloin Unioninkadulla. Olin siellä yhden kuukauden tekemässä kaikkea mitä apuhoitajat tekevät: kannoin ruokaa, tyhjensin alusastioita, syötin niitä, jotka eivät pystyneet syömään. Eräs potilas oli Kalervon tuttu, nuori poika, jolla oli aivokalvontulehdus. Hän oli kovasti sairas ja lopulta hän kuoli tautiin. Hänen kuolemansa järkytti minua: Nuori poika kuolee. Itsekin olin vielä nuori, enkä ollut tottunut sellaiseen, ja kun vielä tiesin kuka hän oli. Sen jälkeen olen aina ajatellut, että kyllä aivokalvontulehdus oli hirveä tauti. On se kyllä vieläkin mutta sitä pystytään nykyään hoitamaan paremmin. [3_24]

Sairaalat olivat silloin paljolti käytössä sotilassairaaloina. Eräs nuori sotilas oli leikattu kurkusta eikä pystynyt syömään normaalisti. Hänellä oli kanyyli, aukko, josta hän pystyi hengittämään. Hänelle syötettiin letkun avulla ruokaa juoksevassa muodossa, useimmiten keittoja. Minulle on jäänyt mieleen, kun annoin hänelle usein tomaattikeittoa. En tiedä paraniko hän, koska olin sairaalassa vain kuukauden. [3_25]

Muina kesinä olin Tilkassa ja Oulun lääninsairaalassa. Jatkosota oli pitkä, joten ehdin olla monessa paikassa. Kolmas oli Rauhan sairaala Joutsenossa. Kaikki työt eivät olleet lomien aikana, vaan joskus sain komennuksia. Sain Kalevasta luvan mennä näille komennuksille, siellä oltiin myötämielisiä. Mennessäni Rauhaan tuli Kalevasta mukaani nuori neitonen toiselta osastolta. Hän oli viulun soittaja ja otti soittimen mukaan matkalla ja hän soitteli myös osastoilla. Hänen kanssaan matkustimme ja asuimme yhdessä meille varatussa kämpässä. Tuntui mukavalta olla auttamistyössä, kun sairaaloissa makasi niin paljon nuoria miehiä. [3_26]

Työpalvelussa

Sota-aikana oli kaikilla kynnelle kykenevillä lisäksi velvollisuus mennä työpalveluun. Tämä tapahtui esimerkiksi maataloissa. Kaikki miehet olivat rintamalla, joten työvoimasta oli puutetta. Nämä pestit olivat yleensä kuukauden mittaisia. Jonain kesänä olin Aurassa maataloustöissä. Siellä oli mukana Kalevasta joku muukin, mutta me jouduimme eri taloihin. Minä olin Ojalan talossa. Maatöiden tekeminen on tottumattomalle aika raskasta ja muistan, että rukiin nosteleminen otti käsivarsiin. Tavallisia töitä oli myös haravoiminen. Taloissa sai köyhä kaupunkilaistyttö hyvät ruuat, pöydät laitettiin koreasti kaikkea sorttia. [3_27]

Toinen työpalvelupaikkani oli maatalossa Ylistarossa, Pohjanmaalla. Myös sinne tuli Kalevasta muitakin ja meidät kaikki sijoitettiin eri taloihin. Minun palvelupaikassani oli isäntä sairas eikä pystynyt työntekoon. Emäntä oli viisissäkymmenissä. Sain asuttavakseni vinttikamarin. [3_28]

Heillä oli kouluikäinen tytär, joka seurusteli mielellään kanssani. Tapasin häntä vielä myöhemminkin, sillä sodan jälkeen hän tuli käymään luonani Helsingissä. Olin ehdottanut hänelle tällaista matkaa ja niinpä hän tuli ja yöpyi meillä muutaman yön. Hän oli silloin jo yli kymmenen ja minä kuljettelin häntä Helsingin nähtävyyksissä. Äidin serkulla Elli Sirenillä, joka asuu Helsingissä Oulunkylässä, oli samanikäinen tytär, Terttu, joka tuli vielä mukaamme kaupungille kiertelemään. Meillä oli oikein mukavaa. Muutaman päivän yöpymisen jälkeen saatoin tytön asemalle ja hän lähti paluumatkalle yksin junalla. Olimme varmaan sopineet mihin junaan tyttö nousee, että häntä osataan olla vastassa. Puhelinta meillä ei silloin ollut, mutta asia hoidettiin kirjeitse. Tyttö oli hyvin tyytyväinen vierailuun. Myös hänen äitinsä luotti minuun ja uskalsi laskea kouluikäisen tytön yksin matkalle. [3_29]

Sota-aikana tehtiin siis palkkatyön lisäksi työpalvelu- ja lottatyötä. Ne olivat kaikki mielenkiintoisia kokemuksia, eivät liian raskaita, vaikka maatyöt elonkorjuuaikaan ottivat kyllä välillä voimille. Niissä oli aina muitakin mukana, joten ei tarvinnut rehkiä. [3_30]

Pommituksia

Varsinkin sodan viimeisenä vuotena helmikuussa pommitettiin viikon välein niin paljon kuin mahdollista. Pommitukset tapahtuivat yleensä kuutamoöinä ja ihmiset alkoivat pelätä jo ennalta nähdessään kuutamon illalla. Pommikoneet käyttivät kuuta valonlähteenään. Ihmiset joutuivat istumaan yökaudet pommisuojassa. Iskujen tarkoitus oli säikäyttää ihmisiä, että nyt pannaan kaupunki matalaksi. Helsingissä yritettiin hämätä viholliskoneita sytyttämällä esimerkiksi Vuosaareen tulipaloja, että pommikoneet menisivät harhaan pudottamaan pomminsa. [3_31]

Olen usein ihmetellyt sitä, että vaikka oli sota-aika ja kaupunkeja pommitettiin, niin kaikki toimi normaalisti. Kävin töissä, liikenne toimi ja pääsin työpaikalleni. Työssäkäynti Kalevassa aivan turvalliselta. Sodan jälkeen vuonna 1946 vaihdoin sitten Yleisradioon. [3_32]

 

Osa IV: Perhe-elämä alkaa

Kuuntele haastattelu: osa IV

Vuosi 1946: Pauli ilmestyy näköpiiriin

Paulin kanssa tapasimme ensimmäisen kerran talvella jossain tanssipaikassa ohimennen, tanssittiin vain joku tanssi. Seuraavan kerran tavattiin Mustikkamaalla, jossa oli aina kesäisin tanssit. Siellä tavattiiin toisen kerran ja minä tunnistin nähneeni Paulin aikaisemminkin ja ehkä hänkin tunnisti minut, vaikka puoli vuotta olikin jo kulunut. Jonain kertana lähdimme tanssilavalta pois ja menimme kauniille kallioille istumaan. Oli kaunis valoisa kesäyö, ehkä juhannus. Pauli alkoi rakentaa pientä nuotiota huvikseen ja istuimme sen ääreen. Muutama tunti taisi siellä vierähtää ja lähdimme sitten yhtä matkaa kotiin. Kotona ihmeteltiin kun näin myöhään tullaan. Tanssit kestivät kahteentoista mutta me olimme kotona vasta aamuyöllä, kolmen aikaan. Me kumpikin asuimme vielä kotona. Tällä tavalla meidän suhteemme alkoi ja siitä se sitten lähti käyntiin vähitellen. Tämä on ollut varmaan kesällä 1946 sillä me menimme kihloihin jo seuraavana vuonna 1947, joulukuun kuudes. Naimisiin mentiin sitten seuraavana vuonna 1948. Seurustelimme vuoden ajan, tapasimme ja kävimme elokuvissa. Pauli oli töissä Nupposella ja kävi silloin joitakin koulujakin. Naimisissa ollessamme hän oli myös töissä Nupposella, joka oli hänen ensimmäinen työpaikkansa. [3_34]

Kesällä 1948 menin naimisiin ja tilanne työpaikkani suhteen alkoi muuttua. Jouko syntyi kesällä 1949 ja sitten piti lähteä äityisylomalle. Siihen aikaan äitiyslomat olivat todella lyhyitä, vain pari kuukautta, joten vähän toivottomalta tuntui. Minä olin sen kaksi kuukautta ja sitten ajattelin palata työhön. Saatoin olla hieman pitempäänkin, työpaikka antoi vapaaehtoista lomaa lisäksi, kuten yrityksissä siihen aikaan oli tapana. [2_17]

Minä imetin lasta vielä ja maitoa tuli aika niukanlaisesti, joten siitäkin piti huolehtia. Asuimme silloin tässä samassa talossa, Lahteen muutimme vasta vähän myöhemmin. Lean perhe asui näissä alakerran huoneissa, me asuimme yläkerran huonetta ja keittiötä isovanhempien kanssa. Yläkerran kolmannessa huoneessa asui vieras perhe. Lealla oli silloin monta lasta, joten hän ei ollut töissä. [2_18]

Yritimme ratkaista vauvan syntymän aiheuttaman pulman siten, että Lea otti vauvan hoitoonsa. Vauva oli kyllä vasta muutaman kuukauden ikäinen, mutta nuorena sitä kuvittelee, että asiat voi noin vain järjestää. Ihmettelen kyllä miten asia oikein järjestettiin, sillä vauvanhan piti saada vielä äidinmaitoa. Minä varmaankin lypsin maitoa aina aamulla sen verran, että hän voi antaa sitä vauvalle päivän aikana. Työaikani alkoi yhdeksän aikaan. [2_19]

Meillä oli myös sellainen järjestely, että yritin käydä ruokatunnilla imettämässä lasta. Kumpulaan oli Fabianinkadulta liian pitkä matka, joten oli keksittävä jokin toinen keino. Vanhempani asuivat Mäkelänkadulla, jonne pääsi keskustasta raitiovaunulla. Sovimme, että Lea lähtisi täältä aina aamupäivällä Mäkelänkadulle ja minä tulisin työpaikaltani sinne imettämään. [2_20]

Oli sekin aika suunnitelma! Jonkin aikaa sitä kesti, mutta pian se osoittautui tietenkin mahdottomaksi. Pelkäsin maidon loppuvan kokonaan, kun tällaista ruljanssia piti pitää. Lasta kuskattiin edestakaisin, töissä piti käydä välillä ja imettääkin muka piti. Lea kyllä suostui järjestelyyn, sillä hänen omat lapsensa olivat jo vähän vanhempia. Hän kuljetti siis vauvaa täältä Mäkelänkadulle ja takaisin työntäen lastenvaunuja. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi työpaikasta eroaminen, sillä muita keinoja emme enää keksineet lapsenhoidon järjestämiseksi. Ehdin olla Yleisradiossa töissä kolme vuotta. [2_21]

Vuosi 1950: Muutto Lahteen

Ratkaisuani helpotti se, että Pauli oli vaihtanut työpaikkaa Lahteen. Hän oli syksyllä 1949 ollut siellä töissä jo muutaman kuukauden ja kävi vain viikonloppuisin kotona Helsingissä. Paras ratkaisu asiantilaan oli, että minä irtisanoudun ja perheelle hankitaan asunto Lahdesta. [2_22]

Tammikuussa 1950 me muutimme sitten Lahteen. Muutto oli aikamoinen operaatio, kun kimpsuinemme ja kampsuinemme lähdimme täältä Helsingistä. Huonekaluja ja muita tavaroita piti viedä mukana, ja niitä varten oli hankittu auto. Me itse menimme junalla. Silloin oli kovat pakkaset ja minusta tuntui ikävältä lähteä pienen lapsen kanssa pakkasessa kulkemaan. [2_23]

Äitini tuli aluksi mukaan Lahteen auttamaan meitä pienen lapsen kanssa, asunnostakaan emme tienneet vielä mitään. [2_24]

Pauli joutui olemaan Lahdessa töissä jo ennen kuin minä pääsin muuttamaan sinne. Saattaa olla, että junamatkalla olinkin vain äitini ja Joukon kanssa. [2_25]

Muutto Lahteen tapahtui siis Paulin työpaikan takia, ja se oli myös suurin syy omaan irtisanoutumiseeni vaikka myös lastenhoidon järjestäminen oli ollut hankalaa. [2_26]

Muutimme tammikuun pakkasissa omakotitaloon Suomenkadulla. Paulin työpaikka Vakiopuu oli sen hankkinut henkilökunnan käyttöön. Se oli iso talo, oma keskuslämmitys keittiön uunista. Olimme siellä suhteellisen vähän aikaa, vain ensimmäisen talven. [2_27]

Sieltä pääsimme Kivimaalle Hakan uusiin kerrostaloihin, joista Vakiopuu oli ostanut huoneistoja henkilökuntaansa varten. Oli mukava muuttaa aivan uuteen taloon, jossa oli tilaa riittävästi kolmelle hengelle. Talo oli kolmikerroksinen ja asunnossa oli parveke. Helsingissä olimme asuneet isovanhempien kanssa yhdessä, joten nyt ensimmäistä kertaa pääsimme omaan kotiin. Tuntui ihanalta kun sai vihdoin itse järjestää kaiken oman mielensä mukaan. [2_28]

Vuosi 1951: Timo syntyy

Pauli kävi Vakiopuussa töissä ja minä olin lapsen kanssa kotona. En etsinyt kovin aktiivisesti töitä, vaikka joitakin tiedusteluja kyllä tein. Joitakin kotona tehtäviä konekirjoitustöitä sain kotiin. Koko ajan oli tietysti suunnitelmissa mennä töihin, mutta sitten Timon syntymä vuonna 1951 taas muutti suunnitelmat. [2_29]

Timon synnytys tapahtui Lahden naistensairaalassa. Joukon jälkeen minulla oli ollut keskenmeno, jonka johdosta jouduin olemaan sairaalassa vähän aikaa. Timon syntymän jälkeen jossain vaiheessa minulla oli vielä toinenkin keskenmeno. Töihin menon suhteen tällaiset tietysti vievät aina vähän takapakkia. [2_30]

Kivimaan talossa asui paljon lapsiperheitä, joten pihalla oli pojille seuraa. Ympäristö oli mukavaa, Suomen- ja Ruotsinkatujen omakotitaloalueet olivat lähellä. Sodan jälkeen oli kova asuntopula ja Ruotsista oli lahjoitettu Suomeen taloja. [2_31]

Vierailimme Helsingissä ahkerasti. Timon synnyttyä joulun aikaan jätti Pauli minut sairaalaan ja lähti Joukon kanssa Helsinkiin. Hän halusi tulla vanhempiensa luokse joulun viettoon, koska minä olin sairaalassa enkä voinut valmistaa jouluruokia Lahdessa. Oli vähän ankeata joutua viettämään joulun pyhät yksin sairaalassa. Siellä oli kyllä jouluna hyvät ruuat ja naapureita kävi katsomassa minua vauvan kanssa. Pääsin kotiin pyhien jälkeen. [3_01]

Lahdessa tutustuimme muutamiin perheisiin. Myös Paulin esimiehen perheen kanssa pidettiin yhteyttä. [3_02]

Vuosi 1954: takaisin Helsinkiin

Vuonna 1954 muutimme takaisin Helsinkiin. Pauli oli siirtynyt Vakiopuusta Sopenkorpi-yhtiöön, joka alunperin tuntui hyvältä paikalta. Yhtiön omisti voimakas Mustakallioiden suku, ja Paulille tuli ristiriitoja yhtiön johdon kanssa. Johtajana oli nainen, jonka kanssa Pauli ei tullut toimeen, sellaista ainakin kuulin. Pauli on usein aika jyrkkä joissakin asioissa. Ehkä siinä oli myös työasioita, ei sopinut Paulille eikä yhtiölle. [3_06]

Olimme Lahdessa viitisen vuotta. Muutossa oli taas samat kuormat tuotava tänne päin. Me kuljimme taas junalla mutta tavarat varmaankin kulkivat autolla. [3_03]

Tulimme asumaan tähän samaan taloon, vaikka aina ei tilaa kovin hyvin ollutkaan. Tässä on asunut ainakin Liisa ja Ahlbergin tytär sekä Juvosen perhe. Olemme asuneet niin moneen otteeseen, etten muista kumpaan kerrokseen muutimme. [3_04]

Takaisin palkkatöihin

Tähän aikaan alkoi taas tuntua siltä, että minunkin pitäisi päästä ansaitsemaan. Paulin palkka oli ehkä verraten pieni tai sitten meillä oli mennyt paljon rahaa muuttoon. Siihen aikaan ei päivähoitoa ollut järjestetty lainkaan nykyisen mallisesti. Lea otti pojat hoitoonsa ja minä sain aluksi kesäksi töitä. Minut otettiin satamalaitokselle toimistotöihin. [3_05]

Oli taas vaihteeksi mukava olla töissä tauon jälkeen. Kesän loputtua minulle ehdotettiin jatkoa. Olin kuitenkin raskaana, joten epäröin jatkaa. Sitäpaitsi Lea ilmoitti haluavansa mennä töihin Arabian tehtaille töihin. Näiden syiden johdosta kieltäydyin tarjotusta työpaikasta vedoten lasten hoidon järjestämiseen. [3_07]

Pekka syntyi siis seuraavana keväänä 1955. Jouko oli jo kuusivuotias ja hänet saatiin lastentarhaan. Timoa ei sinne vielä otettu koska hän oli vielä liian nuori. Jouko aloitti koulun seuraavana vuonna. Olin siis kotona täystyöllistetty enkä pystynyt ajattelemaan töihin menoa. Suunnitelmissa kyllä oli, että kun kaikki lapset ovat koulussa, voisin mennä taas töihin. [3_08]

Vuosi 1959: kesämökki hankitaan

Vuonna 1959 saimme kesämökin. Pauli rakensi sinne aluksi pikkumökin, joka on vieläkin pystyssä saunamökkinä. Naapurin isäntä Esko Hietala oli apuna rakentamisessa. Mökillä alettiin viettää perheen kanssa aikaa. Pikkumökissä oli kerrossänkyjä molemmilla seinillä. Saunassa käytiin Eskon luona, hänellä oli savusauna maakuopassa. [3_09]

Uintireissut järvelle ison porukan kanssa oli päivän tapahtuma. Matka oli pienten lasten kanssa kohtalaisen pitkä, mutta perille pääsy korvasi vaivat. Myös matka linja-autolle oli pitkä kävellä. Juhania piti kantaa, "ota taas kainalon etupuolelle", sanoi Juhani omakeksimäänsä ilmaisua. Ensialkuun meillä oli Eskon tuttu kuljettamassa tavaroita autolla, huonekaluja ja muita. [3_10]

Talokeskus

Juhani syntyi vuonna 1956 ja seuraavaan olikin sitten pitempi väli. Ennen Eevan syntymää oli aina mielessä hakea töihin, koska muut lapset olivat isompia. Eevan syntymän jälkeen aloin ottaa kotiin lapsia hoidettavaksi, Anneli Jeskanen ja Markku Yletyinen sekä muita. Joitakin koululaisia oli iltapäivähoidossa, Markku Viro ainakin. Näistä tuli jonkin verran lisätuloja. Ajattelin saada vielä Eevan kouluun niin voisin hakea taas töihin. Muut lapset olivat jo sen verran isoja, että voisivat katsoa Eevaan iltapäivisin. [3_11]

Vuonna 1972 Eeva aloitti koulun ja minä menin töihin Kiinteistöliiton Talokeskukseen. Sinä vuonna kuoli äitini, isä taas oli kuollut jo 1968. Olin ollut poissa työelämästä vuodesta 1954, joten olin aluksi aika epäilevä. Työ oli kuitenkin samaa konekirjoitusta ja puhtaaksikirjoitusta, jota olin tehnyt paljon, joten kaikki lähti sujumaan. Sähkökoneilla oli hyvä kirjoittaa ja menetelmät olivat jotakuinkin samat kuin ennenkin, joten asiat muistuivat äkkiä mieleen. Ehdin olla Talokeskuksessa yhteensä kymmenen vuotta jäädessäni sieltä eläkkeelle vuonna 1982. [3_12]

Työhöni tunnuttiin oltavan tyytyväisiä, joten viihdyin hyvin. Jaoin työhuoneeni pitkään talossa olleen Anja Mustosen kanssa, joka oli minua paljon nuorempi. Osastollamme hoidettiin kiinteistöjen lämmöntarkkailua ja meidän tehtävämme oli kirjoittaa lämmöntarkkailijoiden raportteja puhtaaksi. Lämmöntarkkailijat kiersivät tarkastamassa liittoon kuuluvien kiinteistöjen lämmityslaitteita. Raportit palautettiin kiinteistöille. [3_13]

Minä sain erityistehtäväksi kirjoittaa puhtaaksi ja korjailla erään ruotsinkielisen lämmöntarkkailijan, Gustafssonin, raportteja. Anja oli käynyt vain kansakoulun eikä osannut ruotsia, joten tässä asiassa luotettiin minuun. Jotkin Gustafssonin raportit olivat ruotsiksi ja jouduin korjailemaan niidenkin kieliasua. Olin tämän vuoksi mielestäni tärkeä henkilö osastollamme. [3_14]

Minulle oli usein vaikeata osata tarpeeksi hienovaraisesti korjata työtoverinin Anja Mustosen raporteissa olevia oikeakielisyysvirheitä, sillä hän oli ollut talossa paljon minua kauemmin. Hän oli myös luonteeltaan hieman räiskähtelevä, joten en oikein uskaltanutkaan. Hänen kielensä vähitellen kehittyi eikä ongelmia enää tullut niin paljoa. [3_15]

Viereisessä huoneessa oli konepiirtäjien huone. Kävin usein syömässä erään vanhemman naisen kanssa ja purin usein hänelle hankaluuksiani Anjan tekstien kanssa. Lounaskaverini ei ollut sellainen, joka menee kertomaan asiasta heti toiselle. Yritin hienovaraisesti korjailla Anjan tekstejä, että ne tyydyttivät minua. [3_16]

Talokeskus oli suomenkielinen mutta sielläkin minulla oli käyttöä ruotsinkielentaidostani. Minulla oli mukavat työtoverit ja siellä pidettiin myös joulujuhlia, joihin joskus osallistuin. [3_17]

Kalevassa aikanaan järjestettiin Seurahuoneella vuodenvaihteessa tai jouluna oikein hienot bileet henkilökunnalle, joissa syötiin, juotiin ja tanssittiin. Siihen aikaan ravintoloissa käytettiin iltapukuja ja minäkin jouduin hankkimaan itselleni silloin ensimmäisen iltapuvun. Osallistuin niihin muutaman kerran kun olin vielä nuori, eikä ollut muita kahleita. Talokeskuksessa olin jo naimissa oleva ja lapsia, mutta osallistuin muutamiin juhliin. [3_18]

Talokeskuksesta jäin sitten eläkkeelle ja siihen työurani päättyi. Työssäoloni oli tapahtunut pätkissä, kolme vuotta, kahdeksan vuotta ja kymmenen vuotta. Välillä oli aina vuosikausia taukoa. Eläkettä minulle alkoi kertyä vasta ollessani Talokeskuksessa. Eläkejärjestelmä tuli vasta 1960-luvulla, ja entisiä töitäni ei oteta huomioon työeläkettä määrättäessä. Tämän vuoksi työeläke on minulla aika pieni, mutta saan kansaneläkkeen lisäosaa hieman enemmän, joten se tasaa hieman. [3_19]