Muistelut > Pauli > Ensossa

Enso

Töihin Ensoon - mutta jouluksi mummolaan

Elettiin vuotta l938 ja olin siihen aikaan töissä myyjänä A.J.Glumeriuksen huonekaluliikkeessä Viipurissa Äyräpäänkadun varrella. En kuitenkaan ollut erikoisen tyytyväinen työpaikkaani ja katselinkin ympärilleni löytääkseni paremmin toiveitani vastaavan uuden työpaikan. Heikki oli juuri niihin aikoihin mennyt naimisiin raumalaisen Lea Kyllikki Krüllin kanssa ja muuttanut Raumalta Ensoon. Hänellä oli tarkoitus perustaa sinne kirjansitomo, hänellä kun oli sen alan ammattitaito. Samoihin aikoihin satuin näkemään sanomalehdessä ilmoituksen, jossa P.Toropaisen huonekaluliike Ensossa haki itselleen huonekalumyyjää. Ensohan oli nuori dynaaminen paikkakunta Vuoksenlaaksossa. Se sijaitsi melko lähellä vanhempieni asuinpaikkaa Antreaa ja koska Heikkikin asuin Ensossa, niin päätin "pistää paperit sisälle". Kuinka ollakaan sain paikan.

Työpaikkani sijaitsi Enson, nykyisen Svetogorskin, keskustorin varrella olevassa liiketalossa. Itse myymälä oli varsin pieni, niin kuin useimmat vastaavat myymälät siihen aikaan. Huonekalut olivat yksinkertaisia kansanhuonekaluja, kuten peilipiironkeja, hetekoita, päästävedettäviä sänkyjä, pöytiä ja tuoleja. Huonekalut tulivat tehtailta puuvalmiina (ilman pintakäsittelyä) ja huonekalumyymälällä oli lisäksi oma verstas, jossa suoritettiin myytyjen esineiden pintakäsittely. Tämä kaikki oli minulle kuitenkin uutta ja sain sieltä oppia paljon hyödyllisiä asioita elämääni varten. Itse kauppias Pekka Toropainen oli noin 50-vuotias mies rauhallinen ja miellyttävä työantaja. Mainittakoon vielä, että Toropaisella oli sivumyymälä Vuoksenniskalla, noin 10 km päässä lähellä Imatraa. Lisäksi hänellä oli vielä Enson keskustassa kirjakauppa, jota hänen tyttärensä hoiti. Kyseessä oli siis melko huomattava paikallinen yrittäjä.

Asunnon sain Heikin ja Lean luona, vaikka heidän käytettävissään oli vain yksi huone, jossa nuoriyrittäjä suoritti myös liiketoimintaansa kuuluvat kirjansidontatyöt. Tilaa ei siis ollut käytettävissä kovinkaan paljon, mutta kuten sanonta kuuluu: "Hyvä sopu tilaa antaa" ja sitähän meillä riitti. Mainittakoon, että nukuin yöni Heikin työpöydällä, johon levitettiin yöksi patja ja muut tarvittavat nukkumisvarusteet. Joel oli siihen aikaan kaksivuotias pojannassikka, joka tietenkin myös vaati oman tilansa. Olin siihen aikaan 16-vuotias nuorimies, joka ei käynyt tansseissa puhumattakaan ravintoloista ym. viettelyksistä. Minulla oli kuitenkin käytettävissäni polkupyörä ja avulla tutustuin melko tarkoin Enson ja sen lähiympäristön nähtävyyksiin ja kun Joel oli sopivan ikäinen, niin sijoitin pojan polkupyörän tavaratelineelle ja niin teimme yhdessä kiertomatkoja eri puolille lähi ympäristöä. Kun Imatra sijaitsi melko lähellä Ensoa (vajaa 10 km) niin luonnollisesti kävin myös siellä katsomassa tätä luonnonihmettä.

Elettiin vuotta 1938 ja tulevista maailmantapahtumista ei ollut minkäänlaista aavistusta. Heikki sai kohtuullisesti työtilauksia, mutta ei kuitenkaan siinä määrin, että olisi voinut luottaa jatkuvuuteen ja tilanteen kohentumiseen niin paljon, että olisi voinut laajentaa yritystä. Aika jatkoi kuitenkin kulkuaan ja joulun lähestyessä päätin yrittää mennä suksilla joulun viettoon Koljolaan, jonne oli linnuntietä matkaa vain noin 30 km, ei siis nuorelle hyväkuntoiselle miehelle matka eikä mikään. Niinpä joulun aatonaaton illansuussa lähdin hiihtelemään kohti Koljolaa ja ajattelin, että kuunvalossa on hyvä hiihdellä. Vaikka minulla ei ollutkaan tarkkaa käsitystä hiihdettävästä maastosta niin uskoin löytäväni helposti oikean reitin.

Alkumatka sujuikin suunnitelmien mukaisesti muuten, mutta en ollut ottanut huomioon teille levitettyä hiekkaa, joka haittasi melkoisesti matkan tekoa. Tämän vuoksi päätin oikaista matkan varrelle olevan järven lahden yli ja etsiä sen jälkeen sopiva etenemistie kohti Koljolaa, olihan sinne matkaa vain noin 15 kilometriä. Ilta oli tällöin jo niin pitkälle kulunut, että kuunvalosta huolimatta hämärä oli saapunut maisemaan. Oltuani noin puolivälissä järven selkää huomasin kauhukseni, että jään päällä oli vettä, joka litisi pahaenteisesti suksen pohjien alla ja aiheutti lumen paakkuuntumisen suksien pohjiin. Tilanne oli siis melko kiperä, takaisin ei oikein voinut kääntyä olinhan jo järven selän puolivälissä ja edessä oli tuntematon järven selkä kaikkine vaaroineen. Taisipa poikaan iskeä jo jonkinlainen paniikinpoikanenkin. Jonkin matkan päässä edessäpäin loisti kuitenkin valo jostain mantereella olevasta talosta ja sitä kohden läksin hiihtelemään. Pääsin onnellisesti perille ja selitettyäni asiani minut otettiin erittäin ystävällisesti vastaan tarjottiin ruokaa ja yösija. Oli siis joulun aatonaatto ja koko talo oli jo laitettu joulukuntoon. Seuraavana aamuna puhdistin sukset lumipaakuista, kiitin talonväkeä ystävällisyydestä ja jatkoin matkaani päivänvalossa. Sehän olikin jo helppoa, sillä matkaa oli vain 10-15 km jäljellä. Tästä matkasta opin ainakin sen verran, että kannattaa etukäteen suunnitella hieman paremmin matkareittiä.

Joulun jälkeen palasin tietenkin taas Ensoon ja työpaikkaani. Sattui kuitenkin niin, että Pekka Toropainen kuoli ja se aiheutti melkoisia järjestelyjä hänen yrityksissään. Hänen Vuoksenniskan myymälänsä hoitaja Jaakko Uimonen meni naimisiin Toropaisen tyttären kanssa ja siirtyi Ensoon hoitamaan yrityksen liiketoimintoja. Näin ollen Vuoksenniskan myymälä jäi ilman hoitajaa ja niinpä minut komennettiin po. tehtävään. Olin kuitenkin liian nuori ja kokematon moiseen hommaan ja niin sainkin luovuttaa myymälänhoidon tukevampiin käsiin ja näin päättyi tutustumiseni Enson ja Vuoksenniskan liike- ja muuhun elämään. Sieltä läksin Helsinkiin tutustumaan sen mahdollisuuksiin, mutta se onkin jo toinen juttu.