Muistelut > Pauli > Hiihtoretki Koljolaan

Talvinen hiihtoretki Koljolaan

Mummo pelastaa luvattomat matkalaiset

Vuonna 1934 hiihtoloman aikoihin keskustelin kotona Viipurissa isonveljeni Hanskin kanssa hiihtolomasta ja keskustelun tuloksena päätimme lähteä hiihtämällä Koljolaan. Matkaahan oli noin viisikymmentä kilometriä ja ajattelimme hiihtää maanteiden vierustoja pitkin ensin Antrean kirkolle, jossa oli tuttavamme Hiltusen perhe ja yöpyä mahdollisesti siellä ja jatkaa Koljolaan seuraavana aamuna. Antrean kirkolle oli matkaa Viipurista noin 40 kilometriä. Hilda Hiltunen oli äitimme lapsuudenaikainen ystävä ja uskoimme että meidät otetaan siellä hyvin vastaan. En taida oikein muistaa, olimmeko ilmoittaneet äidille retkiaikeistamme, saattaa olla, että unohdimme tämän tärkeän toimenpiteen...

Lähdimme siis Hanskin kanssa hiiihtäen matkalle. Alkumatka sujui melko mukavasti ja minäkin jaksoin jollain tavoin seurata Hanskin perästä. Minähän olin iältäni tuolloin 12-vuotias ja Hanski viisitoista, joten minun hiihtokuntoni oli melko paljon heikompi. Muistan kuinka matkan ehdittyä hieman pitemmälle alkoivat erot tulla selvemmin näkyviin, sillä Hanski hiihteli kaukana edessä ja näin hänestä vain mustan pisteen. Hän joutui odottelemaan minua varsin usein ja minä olin jo melko uupunut. Olimme kuvitelleet, että olisi helppo hiihtää pitkin tasaista maantietä, mutta todellisuus oli valitettavsti toisenlainen. Tie oli tosin tasainen, mutta siinä oli hiekkaa varsin paljon, josta syystä matkan teko oli vaikeata. Suksi ei luistanut ja kun latua ei ollut niin suksien hallinta oli vaikeata.

Illan jo ehdittyä melko pitkälle saavuimme varsin väsyneinä Antrean kirkolle ja suunnistimme suoraan Hiltusten perheen luo. Emme olleet etukäteen ilmoittaneet heille suunnitelmistamme ja ilmestymisemme oli varmaan heille melkoinen yllätys. Sitä ei meille kuitenkaan tuotu julki, vaan vastaanotto oli sydämellinen, kuten olimme arvelleetkin.

Ensimmäinen tehtävämme oli soittaa Koljolaan ja Viipuriin, siis kotiin, että olimme päässeet perille Antreaan. Se oli tietysti helpottavaa kuultavaa puhelinlangan molemmissa päissä. Hiltusilla oli kolme lasta: Uuno, Kerttu ja Arvi. Uuno oli kiinnostunut tekniikasta, ja hän oli rakentanut muun muassa omatekoisen elokuvien esityskoneen, jota hän esitteli meille. Uunon tekniikan kiinnostus oli varmaan isältä periytyvää, hän kun oli paikkakunnalla sijaitsevan Waldhofin suuren sahalaitoksen asettaja, eli henkilö jonka tehtävänä oli huolehtia sahan tekniikasta.

Yön vietimme sikeästi nukkuen ja seuraavana aamuna olivat jäsenet puutuneita ja kipeitä eikä hiihtohaluja enää ollut. Suuntasimme bussipysäkille, joka kuljetti meidät Koljolaan Ukon ja Mummon hyvään hoivaan.