Muistelut > Pauli > Isä, äiti ja veljet

Pauli kertoo: Ida Maria ja Johannes

Isäni Johannes (eli Juho eli Jussi eli Janne)

Johannes Jahvetin poika, isäni, syntyi 28.8.1881 Pielavedellä Kuopion läänissä perheensä seitsemäntenä lapsena. Kaikkiaan taloon syntyi 12 lasta, joista viisi oli poikia ja seitsemän tyttöä, joten perhe oli sen ajan tapaan varsin runsaslapsinen. Isänisäni Jahvetti oli naimisissa kaikkiaan kolme kertaa, ja lapset olivat siis kolmen eri äidin synnyttämiä. Isänäitini Anna Kreeta Ruotsalainen oli syntynyt vuonna 1848. Jahvetti ja Anna Kreeta vihittiin avioliittoon vuonna 1883, kaksi vuotta isäni syntymän jälkeen.

Isäni lapsuudenkoti sijaitsi nykyisessä Maaningan kunnassa, Tuovilanlahden rannalla. Hänen lapsuuteensa sisältyivät mm. sellaiset romanttisen tuntuiset henkilöt kuin Pönkäpuron Juuso ja Kalapuron Susanna. Tällaiset maantieteelliset paikat ja paikannimet ovat todella olleet olemassa ja henkilöt lienevät aikoinaan olleet isäni tuttavia tai leikkitovereita. Mainittakoon, että isoäitini Anna Kreeta kävi aikoinaan vierailulla Koljolassa tutustumassa poikansa perheeseen. Oli kuulemma ollut hieman teräväsanainen mummo.

Isäni oli monen muun nuoren tapaan joutunut lähtemään kotoaan maailmalle leipäänsä hankkimaan jo 16 vuoden ikäisenä. Hän lähti sisarustensa perässä Savosta Karjalan kannakselle, Suomen toiseksi suurimpaan kaupunkiin Viipuriin. Rakenteilla oleva Karjalan rata tuntui tarjoavan nuorelle Johannekselle ilmeisiä mahdollisuuksia kestävän elämänpohjan luomiselle. Viipurista hän lienee ajautunut Koljolaan vuonna 1903 tai 1904. Varmaankin siellä hän ja äitini Ida Maria tutustuivat ja menivät sitten naimisiin vuonna 1907.

 

Äitini Ida Maria Karjalainen

Äitini Ida Maria syntyi 5.7.1890 isänsä Pekka Karjalaisen vanhimpana lapsena. Äidinäitini Maria Augustiina (os. Hongain) oli syntynyt vuonna1869 mutta kuoli jo vuonna1900, äitini ollessa vasta kymmenen vuoden ikäinen. Äitini isä Pekka Karjalainen harjoitti Koljolan aseman lähellä tuottoisaa liiketoimintaa. Hän perusti sinne sahayrityksen ja myllyn ja vaikutti siis paikkakunnanlla huomattavana työllistäjänä. Aluksi hänellä oli myös kauppaliike.

 

Yhteiselämän alku

Äitini kertoman mukaan nuoripari, Ida Maria ja Johannes, asusti naimisiin mentyään aluksi sahan lähellä sijaitsevassa pienessä punaisessa mökissä, jossa vanhin pojista Martti Anselm syntyi vuonna 1909. Pian sen jälkeen perhe muutti Muolaaseen, jossa isäni meni töihin Pölläkkälän sahalle. Heikki syntyi siellä vuonna 1912. Muolaassa ei kuitenkaan avautunut odotettuja mahdollisuuksia ja perhe palasi taas äidin synnyinsijoille Koljolaan, Täällä syntyi kolmas poika Hannes Emil, joka ei kuitenkaan omannut riittäviä elämän edellytyksiä irtaantui elämästä jo 7 kuukauden ikäisenä. Elämä kuitenkin jatkui ja neljäs poika Hannes Mauno syntyi vuonna 1918.. Tähän aikaan vapaussota oli juuri päättynyt ja olot olivat vielä varmaankin sekavat ja ristiriitaiset. Sotatapahtumat eivät suoranaisesti koskettaneet perhettämme, koska isämme ei osallistunut sotatoimiin. Pauli, eli viides poika syntyi 20.2.1921.

 

Talo rakennetaan Viipuriin - perhe kasvaa

Pian tämän jälkeen alkoi isä Jussin, kuten häntä nimitettiin, veri vetää taas maailmalle. Hän rakensi omakotitalon Viipuriin, Kelkkalan kaupunginosaan, Ojakatu 7:ään. Näin jälkeenpäin ajatellen ulkonaiset puitteet eivät olleet kovinkaan hääppöiset, sillä tontti sijaitsi Viipurin kaupungin vuokramaalla ja aivan sen välittömässä läheisyydessä oli entisen tiilitehtaan savenottopaikka, johon tästä syystä oli muodostunut suurehkoja vesialtaita eli kulppia niinkuin niitä nimitettiin. Keväisin siellä oli usein melkoisia tulvia ja tulvavesi haittasi tällöin normaalia elämänmenoa. Myöskään itse rakennus ei ollut kovinkaan ihmeellinen, se oli varmastikin vain isän itsensä suunnittelema ja ainakin pääasiasssa myös hänen rakentamansa ja kun rahaa oli niukalti ja kun rakentajan taitokin oli kyseenalainen niin lopputulos ei ollut paras mahdollinen. Oli miten oli talosta muodostui vuosien mittaan perheelle aikamoinen tukikohta ja sen aikaansaamisesta lankeaa tietenkin kiitos isä Jussille. Perhe muutti tähän uuteen kotiinsa vuonna 1923.

Talossa oli kaikkiaan seitsemän huonetta, joista muodostui asunnot viidelle perheelle. Perhe asui kamarin ja keittiön asunnossa. Aluksi oli tosin käytössämme vielä vinttihuone, mutta siitä oli kuitenkin jonkin ajan kuluttua luovuttava. Perheen kuudes poika Lauri Petter syntyi vuonna 1924. Hän oli pienenä varsin sairaalloinen ja äiti jo luuli menettävänsä hänet, mutta Viipurin lääninsairaalan lääkärin tohtori Järnströmin hoidossa hän parani ja kuntoutui täydellisesti.

Näihin aikoihin elettiin vielä vapaussodan jälkeisessä poikkeustilanteessa ja perheen toimeentulo oli varmastikin kovien ponnistelujen varassa. Isäni elätti perhettään erilaisilla rakennustöillä ja lisänä oli tietenkin talosta saadut vuokratulot. Toimeen joka tapauksessa tultiin ja aloittipa Martti opiskelunkin Viipurin Klassillisessa Lyseossa. Isäni ei ilmeisestikään ollut erikoisesti suosiossa Koljolassa ja niinpä hänen täytyi hankkia elantonsa muualta, mikä ei voinut olla hankaloittamatta perheen toimeentuloa.

Nuorin ja samalla seitsemäs poika, Kauko Jalmari, syntyi vuonna 1926. Näistä ajoista on muistiini jäänyt kuvia tapahtumista elämäni varrella. Kaukon lapsuudesta muistan varsinaisesti vain sen, että Kaukoa pidettiin vauvaikäisenä varsin usein katosta riippuvassa pyykkikorissa, jota sitten tarpeen mukaan heilutettiin ja koetettiin saada lapsi viihtymään. Pojan koltiaisia kun olimme, niin emme aina koria keinuttaessamme jaksaneet pysyä kohtuudessa ja näin kori matkustajineen sai usein kovaakin kyytiä. Onneksi ei kuitenkaan vahinkoja tapahtunut. Vuonna 1927 aloitin koulunkäyntini Kelkkalan knsakoulussa opettajani Hilja Karvisen äidillisellä opastuksella.

 

Johannes ryhtyy sahan töihin Koljolassa

Näin vuodet kuluivat ja vähitellen isäni pääsi suosioon Koljolassa ja hänet pestattiin henkilöksi, joka yhteistoiminnassa Askon kanssa osteli sahatukkeja sahan raaka-aineeksi. Perhe asui edelleen Viipurissa ja isäni kävi ehkä noin kerran pari kuukaudessa meitä tervehtimässä. Meillä pojilla oli erittäin hieno mahdollisuus viettää kesälomia ja muita vapaa-aikoja Koljolassa, jossa meitä kohdeltiin kuin "piispaa pappilassa" vapaana huolista ja murheista. Vaikka oma isoäitimme olikin jo poistunut keskuudestamme, niin "mummo" kuten me isoisämme uutta emäntää kunnioittavasti kutsuimme, suhtautui meihin poikiin erittäin hienosti aivankuin olisi ollut oma isoäitimme. Tälle osasimme valitettavasti antaa sille kuuluvan arvon vasta hänen kuolemansa jälkeen.

 

Isot veljet

Martti lopetti koulunkäyntinsä keskikouluun ja palveltuaan ensin konttoristina Konttinen & Karsikko nimisessä tuontiliikkeessä hän hankkiutui Valtionrautateiden palvelukseen, jossa hän suoritti pitkän päivätyön junanlähettäjänä ja asemapäällikkönä.

Heikki kävi Viipurin Ammattikoulun ja sai kirjapaino Ilmarisessa kirjansitojan ammattiopin, sekä toimi sen jälkeen ko. ammatissa eri puolilla Suomea Raumalla, Ensossa ja Helsingissä. Hän osallistui talvisotaan Taipaleenjoella ja jatkosotaan Itä-Karjalassa ja Karjalan kannaksella. Hän oli sotavankina Venäjällä puolisen vuotta juhannuksesta 1944 lähtien.

Hannes aloitti 20-30 lukujen vaihteessa myös opiskelunsa Viipurin Klassillisessa lyseossa. Hän lopetti koulunkäyntinsä Martin tavoin keskikouluun ja siirtyi sen jälkeen Koljolaan sahan hommiin, jossa hän toimi eri tehtävissä talvisotaan saakka. Talvisodan sytyttyä marraskuun lopussa 1939 Hannes joutui veljensä Heikin tavoin rintamalle. Yksikkönsä Jääkäripataljoona 4:n suorittamien sotatoimien yhteydessä Laatokan koillispuolella hän haavoittui vaikeasti ja kuoli kahden päivän kuluttua Sortavalan sotasairaalassa tammikuussa 1940.

Minä kävin kansakoulun kaikki kuusi luokkaa loppuun saakka ja sen jälkeen niin sanotut jatkoluokat. Viipurissa aloitin ennen talvisotaa vielä kauppakoulunkin, mutta jouduin käymään sen loppuun vasta sodan jälkeen Helsingissä v. 1940-1941.

 

Talvisota ja suvun evakkomatka Koljolasta

Talvisodan sytyttyä olin vasta 18-vuotias enkä tästä syystä joutunut sotapalvelukseen, mutta kuuluessani Viipurin suojeluskuntaan jouduin tätä kautta osallistumaan osaltani isänmaan palvelukseen Viipurin sotapoliisikomppanian puitteissa. Varsinaisiin rintamatehtäviin emme joutuneet, mutta suoritimme hiihto- ja maantiepartiointia rintaman taustassa tehtävänä yleisen järjestyksen ylläpitäminen ja mahdollisten desanttien toiminnan estäminen.Desantit olivat entokoneista pudotettuja ja tuhoamis- sekä vakoilutehtäviin lähetettyjä laskuvarjomiehiä sekä -naisia.

Äitini ja isäni asuivat Talvisodan syttyessä Antrean Koljolassa ja nuorimmat pojat Lauri ja Kauko asuivat heidän kanssaan. Rintaman murruttua Summan lohkolla heidän oli lähdettävä evakkoon kohti Juvaa joka oli etukäteen määrätty heidän sijoitusalueekseen. Evakkomatka tapahtui hevosella ja reellä pääasiassa metsäteitä pitkin ruuhkaisia pääteitä välttäen. Voi hyvin kuvitella pitkän evakkomatkan tapahtumia, evakoita oli paljon ja yksin normaalien päivärutiinien hoito oli varmasti niissä oloissa vaikeaa ja puutteelista. Lisäväriä hankalille olosuhteille antoi vielä armoton pakkanen joka talvisodan talvena oli huomattavasti normaalitalvia ankarampi. Perille kuitenkin tultiin ja vastaanotto Juvalla isäntäperhe Häkkisen taholta oli savolaisen tapaan sydämellinen.

Talvisodan päätyttyä perhe muutti Helsinkiin ja minä palveluksesta vapauduttuani asettauduin muun perheen yhteyteen. Saimme väliaisen asunnon Kulosaaresta ja minä puolestani jatkoin Viipurissa aloittamaani ja siellä kesken jäänyttä kauppakoulua. Kulosaaressa asuntonamme oli erään Hopeasalmentiellä sijainneen huvilan vaatimaton piharakennus, jossa kuitenkin pääsimme elämisen alkuun. Kevättalvella vuonna 1941 äitini ja isäni tekivät varmaankin erään parhaimmista kaupoista elämässään, sillä he ostivat isoisältäni Pekka Karjalaiselta saamansa perinnön turvin omakotitalon Kumpulasta Limingantieltä, joka sen jälkeen toimi usean vuosikymmenen ajan perheemme "päämajana" ja jonka merkitystä perheen koossa pitävänä tekijänä on vaikea yliarvioida.

 

Jatkosota

Jatkosodan sytyttyä ja suomalaisten vallattua Karjalan kannaksen takaisin äitini ja isäni muuttivat Lauri ja Kauko mukanaan takaisin Koljolaan. Limingantien taloa jäi isännöimään Lea lapsineeen, Heikkihän oli tietysti kutsuttu aseelliseen palvelukseen. Minä puolestani jouduin astumaan palvelukseen 30.6.1941, jolloin minut määrättiin Hyrylässä sijainneesen jalkaväen koulutuskeskuseen. Mainittakoon, että siellä jouduin aluksi komppaniaan, jonka päällikkönä oli tunnettu runoilija Yrjö Jylhä. Emme kuitenkaan jääneet hänen komppaniaansa, vaan saimme siirron kranaatinheitin koulutusyksikköön noin 10 km päähän Ristinummelle, josta syksyllä meidät siirrettiin Valkeasaareen Karjalan Kannakselle JR 46:n Krh-komppaniaan. Valkeasaaren jälkeen jouduimme olemaan "linjassa" useissa paikoissa Karjalan Kannaksella. joista mainittakoon Lempaala, Ollila, Rautu jne. Kevättalvella 1944 meidät siirrettin Syvärille, josta jouduimme erilaisten tapahtumien jälkeen perääntymään Suomen puolelle. Rauhanteon jälkeen pääsin siviiliin 19.11.1944. Olin jo aikaisemmin lähettänyt anomuksen pääsystä Suomen Liikemiesten Kauppaopistoon ja iloni oli tietysti suuri kun sain rehtorilta kirjeen, jossa ilmoitettiin kouluun hyväksymisestäni.

Äitini, isäni ja nuorimmat pojat joutuivat taas kesällä l944 lähtemään Koljolasta evakkoon ehkä vieläkin kiireisemmin kuin edellisellä kerralla. Nyt matka kuitenkin suuntautui Juvan sijasta Ikaalisiin, jossa perhe vietti lyhyehkön aikaa.. Vielä isä Jussi yritti maanviljelijän ammattia vuokraamalla maata Hikiältä Holmilan talosta, mutta kun meissä pojissa ei ollut "maahenkeä", niinkuin isäni aivan oikein totesi, niin tästä yrityksestä piti luopua. Niinpä koko perhe asettautui asumaan Limingantielle ja koetti pärjäillä sodan jälkeisissä ankeissa oloissa mahdollisuuksiensa mukaan. Mainittakoon vielä, että isällä oli Helsinkiin tullessan vielä jäljellä joitain kotieläimiä, taisi olla hevonen ja lehmäkin joita pidettiin autotallissa. Näistä oli kuitenkin ennen pitkää luonnollisesti luovuttava. Isäni kuoli 16.3.1952, minun ollessani Lahdessa Vakiopuu Oy:n palveluksessa.

 

Äidin viimeiset vaiheet

Perheemme muutettua takaisin Helsinkiin v. 1953 ja asettautuessa asumaan Limingantielle, äitini oli perheemme pääluvussa mukana eräänlaisena mieluisena ulkojäsenenä. Hän sai uskonnollisen herätyksen ja katsoi Lars Leevi Laestadiuksen perustaman herätysliikkeen omaksi henkiseksi kodikseen. Uskonnollisen näkemyksensä hän oli varmastikin saanut isältään Pekalta, joka jo Koljolassa ollessaan oli saanut uskonnollisen herätyksen. Äitini sai elämänsä loppuvaiheessa kokea sairautta enemmän kuin olisi mielestäni ollut kohtuullista. Hän sai halvauksen kahteen kertaan, joka vei häneltä toisen käden ja jalan hallintakyvyn, sekä puhekyvyn joksikin aikaa. Näiden ilmeisenä seura uksena hänen oikean jalkansa jalkaterään tuli kuolio (veri ei kiertänyt) ja jalka oli katkaistava poikki polven yläpuolelta. Tämän hän vielä jollain tavoin jaksoi kestää, mutta saatuaan kuolion myös toiseen jalkaansa hän ei tämän poistamista enää jaksanut kestää ja niin hänen elämänsä päättyi 84- vuoden ikäisenä 10.1.1975.

 

Kirjoittamisesta

Äidilläni oli myös hallussaan taito ilmaista itseään kirjallisesti, vaikka hänellä ei koulutuksen puuttumisen vuoksi ollutkaan mahdollisuuksia kehittää itseään pitemmälle. Kuten aikaisemmassa yhteydessä on mainittu oli äidin lapsuus kovin lyhyt ja iloton joutuihan hän orvoksi äidistään jo erittäin nuorena, hän oli tuolloin vain 10 vuotias ja joutui perheen ainoana "naisena" hoitamaan monta miestä käsittävän talon taloutta.Tämä tragedia varmastikin säteili hänen elämänsä ratkaisuihin myöhemmin ja me jälkipolvi arvostamme ja kunnioitamme tästä syystä hänen elämäntyötään.

Perheen lapsista Martti sai ehkä näkyvimmin periä näitä äidissä piileviä kirjallisia taipumuksia ja niinpä hän joskus nuoruutensa vuosina kirjoitti artikkeleita johonkin aikakauslehteen ja hänen kynästään on lähtöisin myös mielestäni ansiokas lyhyt "stoori" Heikin maallisesta vaelluksesta.

Vaikka äitini ei kirjoittanutkaan omia tekstejään, niin hän ilmaisi itseään kirjoittamalla muistiin toisten kirjoittamia uskonnollishenkisiä runoja ja ajatelmia.