Muistelut > Pauli > Kesäinen kalaretki

Kesäinen kalaretki - melkein elämänmittainen katastrofi

Mitä olisi tapahtunut jos...

Viljo-enoni vietti vaimonsa Alman kanssa 1930-luvulla kesiään Liikolan kylässä. Siellä oli Pekka ja Asko Karjalaisen yhteisesti omistama Leppäniemen hovi. Hovin rakennuksiin kuului pärekattoinen päärakennus, isohko navettarakennus, vaja sekä vanha savusauna. Hovi sijaitsi hieman erillään muista kylän taloista ja Koljolaan oli sieltä matkaa noin viisi kilometriä. Viljo-eno ja hänen vaimonsa Alma tarvitsivat taloutensa hoidossa apua eri tehtävissä ja veljeni Hannes ja minä saimme tilaisuuden toimia siellä jonkinlaisina apupoikina.

Hovi sijaitsi luonnonkauniilla paikalla Kotijärvessä sijaitsevassa Leppäniemessä. Niemen molemmilla puolilla oli kauniit lahdet ja toisen lahden näkymiä hallitsi noin 100 metriä korkea Taipaanvuori ja lahtea sen juurella kutsuttiin Taipaanlahdeksi. Leppäniemen kärjessä sijaitsi viipurilaisen Lundbergin kaunis kesähuvila ja huvilan vartijana ja hoitajana toimineen "Mökin Marin" mökki, jossa hän asusteli tyttärensä Mantan kanssa. Seudulla oli runsaasti järviä ja eri suuruisia lampia. Oman Kotijärven lisäksi varsinkin Hatakanjärvi, Keskinen ja Pihtjärvi tulivat tutuiksi. Sieltä löytyi mukavia kalapaikkoja ja muistan eräänkin kallionkupeen Keskisessä, josta nousi komeita körmyniska-ahvenia. Kuten arvata saattaa tällainen paikka oli nuorille pojille, Hanskille ja minulle, varsinainen paratiisi, jossa huolta huomisesta ei juuri tunnettu.

Eräänä kesäiltana Viljo-eno sanoi meille, että mitäs jos lähdettäisiin huomenaamulla varhain kalareissulle Keskiselle. Tämä oli meille pojille mieluinen suunnitelma ja näimme jo mielessämme komeita kalasaaliita ja hienoja kokemuksia. Aamulla kuuden maissa söimme j aamupalaa ja joimme aamukahvit. Ryhtyessämme keräilemään kalastusvehkeitä Viljo- eno sanoi, että otetaan myös tuo pienoiskivääri mukaan, jos vaikka tulisi joku varis tai harakka sopivalle ampumahollille. Viljo eno ampui joskus myös varpusia, koska ne hänen mukaansa hävittivät pääskysenpesiä. Läksimme siis aamulla kävelemään kohti Keskistä jonne oli matkaa ehkä parisen kilometriä. Minä sain kunnian kantaa pienoiskivääriä.

Tiemme kulki kujasia eli riukuaitojen reunustamia teitä pitkin kylän halki. Minä kuljin pienoiskiväärin kanssa joukon viimeisenä, Viljo-eno ensimmäisenä ja Hanski hänen jäljessään. Mitenkä lienee ajatuskulkuni poukkoillut, kun siinä kävellessäni ja aamun luonnonääniä kuunnellessani otin pienoiskiväärin olaltani ja huvikseni tähtäilin sillä sopivia maastokohtia. Hanski käveli noin kolmisen metriä minun edelläni ja mitään sen kummempia ajattelematta tähtäsin keskelle hänen selkäänsä. Kuten jokainen aseen kanssa tekemisiin joutunut tietää on liipaisimessa niin sanottu etuveto, jonka sormi tuntee ja jonka päätyttyä ase laukeaa välittömästi. Tähdätessäni keskelle Hanskin selkää vedin etuvedon loppuun saakka, mutta päätin kuitenkin olla vetämättä liipaisimen laukaisevaa vaihetta. Otaksuin ilman muuta, että ase oli tyhjä. Muutin tähtäyspistettä Hanskin selästä aidan seipääseen ja vedin liipaisimen loppuun saakka - ja ase laukeisikin, vaikka sen piti olla ilman muuta tyhjä.

Sanoinkuvaamaton kauhun tunne iski mieleeni - mitä oli tapahtunut? Viljo-eno ja Hanski pysähtyivät ja tiedustelivat, miksi olin ampunut. En voinut sanoa muuta kuin sen, että luulin aseen olevan tyhjän. Olin kalpea ja voin pahoin. En uskaltanut kertoa heille koko tilannetta sellaisena kuin se todellisuudessa oli - mitä olisi tapahtunut, jollen olisi viime hetkellä kääntänyt asetta pois veljeni selästä. Pienoiskiväärissä oli panoksena muistaakseni niin sanottu puolipitkä panos, joka niin läheltä ammuttuna olisi varmastikin tehnyt pahaa jälkeä.

Olen myöhemmin käynyt tapahtuman läpi lukemattomia kertoja - mitä olisi tapahtunut JOS. Hanskihan kaatui myöhemmin Talvisodassa, joten tämä tapahtuma olisi saattanut muuttaa elämän kulkua hänen osaltaan. Kalareissu olisi saanut traagisen lopun ja kolmen ihmisen elämä olisi ollut suuressa vaarassa vakavasti vaurioitua. Minä olisin saanut sieluuni vakavan vaurion, Hanski olisi tietenkin saanut kärsiä haavan aiheuttamat tuskat ja Viljo-eno olisi saanut syytökset niskaansa siitä, että antoi ladatun aseen lapsen kannettavaksi ja käsiteltäväksi.

Olen jälkeenpäin lukemattomia kertoja kiittänyt Sallimusta siitä että kävi siten kuin kävi eikä sen kummempaa tapahtunut. Sen verran otin oppia tapahtuneesta, että en vahingossakaan ole sen jälkeen asetta toista ihmistä vastaan tähdännyt, sota-aikaa tietenkään lukuun ottamatta.