Muistelut > Pauli > Kevätretki

Kevätretki

Mummolaan - vaikka kävellen

Oli varhaiskevään aamu huhtikuussa vuonaan 1932 ja me Hanski (13), Pauli (11) ja heidän hyvä kaverinsa Hyvärisen Lasse (11) keskustelimme siitä millä tavoin alkava pääsiäisloma olisi mukava viettää. Kevätaurinko lämmitti jo mukavasti ja osittain paljaasta maasta kohosi ilmaan voimakas mullan tuoksu antaen aavistuksen luonnon ikuisesta kierokulusta - keväästä ja tulevasta kesästä.

Joku meistä sai älynväläyksen ja ehdotti, että mitäs jos menisimme Koljolaan, olihan nyt koulustakin lomaa. Minä ja Hanski pidimme ilman muuta selvänä, että Koljolaan voitaisiin mennä sen enempää asiasta ilmoittelematta. Ajatus tuntui kaikista hyvältä ja niinpä päätettiin oitis lähteä rataa pitkin kävelemään kohti Koljolaa. Matkan pituus (50 km) ei meitä kovin paljon huolestuttanut, olihan se junallakin taittunut helposti parissa tunnissa. Sellaisista pikkujutuista kuin sunnitellusta retkestä ilmoittamisesta kotiin tai eväiden mukaan ottamisesta ei kukaan kantanut huolta. Rahaa ei myöskään ollut kenelläkään pennin pyörylää. Ei muuta kuin matkaan vaan.

Reitti kulki ensin Maaskolan ratapihan kautta teollisuusrataa pitkin Susisaareen ja sieltä edelleen Karjalan radalle ja kohti Antreaa ja Koljolaa. Tammisuo oli ensimmäinen asema ja se ohitettiin suhteellisen hyvissä vireessä noin parin tunnin kuluttua lähdöstä. Juniakin aina jouduttiin silloin tällöin väistelemään, mutta se ei suuremmin haitannut matkan tekoa. Myös Talin asemasta selvittiin suuremmitta hankaluuksitta. Iltapäivä oli jo melko pitkällä kun me saavuimme Karisalmen aseman seudulle. Aina välillä piti istahtaa radalle kun matka alkoi painaa jaloissa ja nälkäkin alkoi jo kurnia suolissa, mutta sinnikkäästi me taivalsimme eteenpäin. Intoa matkan edistymiselle antoi myös tietoisuus siitä, että oltiin kutakuinkin matkan puolivälissä.

Kavantsaaren ja Hannilan asemat ohitettiin jo pimeän tulon kynnyksellä ja ajatuksemme olivat hieman huolestuneen sävyisiä - missähän voisimme viettää yön, sillä oli käynyt selväksi että sen päivän nimissä me emme perille ehtisi? Katselimme ympärille ja huomasimme noin sadan metrin päässä radasta pienen mökin, jonka ikkunasta paistoi hieman valoa. Kun muutakaan vaihtoehtoa ei ollut näköpiirissä ja iltakin jatkoi hämärtymistään niin rohkaisimme mielemme ja suunnistimme mökin ovelle. Oven tuli avaamaan vanha mummo jolle esitimme asiamme. Mummo kyseli tarkkaan mistä olimme tulossa ja mihin menossa, mutta sanoi sitten, että voitte nukkua tuossa lattialla. No, sehän meille tietenkin kelpasi ja niin matkalaiset kävivät vähin äänin yöpuulle ja mummo jatkoi kehräämistään mikä oli keskeytynyt poikien tullessa.

Jo varhain seuraavana aamuna heräsimme ja aloimme sonnustautua matkan jatkamiseen. Koska matkan päättyminen oli vielä varsin kaukana ja matkan teko alkoi jo maistua puulta ja kun ruokaakaan ei oltu saatu kuin edellisen päivän aamuna, niin keskustelu pyöri sen ympärillä, että olisiko mitään tehtävissä matkan jouduttamiseksi. Asiasta pitkään keskusteltuamme päätimme jatkaa matkaa Antreasta Koljolaan junalla. Niinpä jalkamme nousivat hieman kevyemmin eikä Vuoksen ylittämiseen tarvittavan pitkän ja korkean rautatiesillan ylittäminenkään heitä pahemmin jännittänyt. Antrean asema alkoi jo tuntua melkein matkan päätepisteeltä.

Seuraavaa, oikeaan suuntaan menevää junaa ei ollut vielä näköpiirissä ja niinpä me menimme asemaravintolaan odottelemaan junan saapumista. Siinä me istuimme rinnakkain kuin varpuset orrella ja katselimme kaihoisasti kun muut ihmiset nauttivat ravintolan antimista. Itsellämme ei ollut lainkaan rahaa. Meidän siinä aikamme katseltua vesi kielellä toisten ateriointia tuli lopulta eräs tarjoilija ja kysyi että onkos pojilla nälkä. No, tätä asiaahan emme voineet kieltääkään ja niinpä saimme eteemme isot kupit kahvia ja voipullat. Ai, kun ne maistuivat hyvälle ja elämä taas alkoi näyttää hieman valoisammalta.

Aterioidessamme tarjoilijat kysyivät matkan päätä. Saatuaan kuulla sen olevan Koljolan he kehottivat meitä menemään seuraavaan junaan, sillä eihän meitä voinut poistaa junasta ennen kuin seuraavalla asemalla, joka oli Koljola. Juna saapui hetken kuluttua ja pamppailevin sydämin nousimme junaan ja menimme saman tien junavaunun vessaan uskoen siellä voivamme välttää matkalippuja tarkastavan konduktöörin.

Vessan ovi pantiin lukkoon ja ryhdyimme odottelemaan junan saapumista Koljolan asemalle. Kaikki ei kuitenkaan sujunut kommelluksitta. Hetken kuluttua joku oli vessan oven takana ja käski tiukalla äänellä avaamaan vessan oven. Eihän siinä muu auttanut kuin lukko auki - ja siellä se pelätty konduktööri oli. Ovea avattaessa minä satuin olemaan oven takana ja jouduin siis oven ja seinän väliin, mutta onnistuin poistumaan sieltä ilman suurempia kolhuja.

"Onkos pojilla matkalippuja?", kysyi konduktööri tietäen vastauksen jo etukäteen, mutta muutti äänensävyä hieman ystävällisemmäksi, kun oli todennut keitä olimme. "Mihinkäs pojat ovat matkalla?", oli seuraava kysymys. Saatuaan kuulla, että olimme matkalla Koljolaan, hän valutti kylmää vettä niskaamme ilmoittamalla tämän junan olevan matkalla Imatralle – olimme siis väärässä junassa. Rata haarautui Antreassa ja olimme sen enempää ajattelematta menneet Imatralle menevään junaan. Ystävällinen konduktööri kehotti meitä kävelemään rataa pitkin takaisin Antreaan, jonne oli matkaa noin kolme kilometriä ja nousevan Elisenvaaraan menevään seuraavaan junaan. Näin teimme ja jalka kohosi kohti Antrean asemaa hieman kevyemmin, sillä olimmehan saaneet ohjeen matkamme loppuun saattamiseksi itseltään konduktööriltä.

Matkamme loppuosa sitten sujuikin melko kevyesti ja nousimme ohjeen mukaisesti oikeaan junaan Antrean asemalla. Sen junan konduktööriä emme nähneet ja niinpä poistuimme junasta Koljolassa tyytyväisin mielin. Siellä meitä odotti kysymysten ryöppy : "Missä olette olleet ?", "Oletteko saaneet syödäksenne?", "Missä nukuitte viime yön?" jne. Kotoa Viipurista oli soiteltu useaan kertaan tiedustellen olisiko poikia näkynyt. Vaikka emme lähtiessämme olleet ilmoittaneet kenellekään matkamme kohdetta, oli kotona arvattu aivan oikein matkamme päämäärä.

No, nyt oli kaikki ohi ja pääsimme ruokapöytään nauttimaan sen antimista, edellisestä ruokailusta olikin kulunut jo toista vuorokautta. Ruokapöydän antimet maistuivat niin hyvälle, että Hyvärisen Lasse tuli syöneeksi liikaa niin että rupesi voimaan pahoin, mutta onneksi siitä ei sen pahempaa seurannut.

Seikkailutarinan loppuosassa ei ole enää paljoa kertomista. Palasimme Viipuriin ja normaalit arkiaskareet taas valtasivat päivien ohjelmat. Kokemuksia saimme yllin kyllin ja ehkä jopa opimme jotain kokemuksista - kuka tietää.